Pian kertyi palopaikalle ihmisiä suuri joukko. Rivakasti ryhtyivät he sammutustyöhön, ja suurilla ponnistuksilla saatiin muut huoneet varjelluksi, mutta asuinrakennus paloi perustuksiaan myöten.
Melkein ensimäisinä saavuin minäkin palopaikalle. Sinne tultuani kerrottiin minulle, kuka tulipalon oli ensiksi huomannut ja ken oli hälyyttänyt vaaranalaisen väen hereille, pelastautumaan hirveästä kuolemasta. Myös kerrottiin minulle, kuinka pikku Mari oli saanut tulen vaatteisiinsa ja kuinka hän oli nyt kauheissa tuskissa kotonaan.
Kun väkeä oli melkein liiaksikin sammutustyössä, menin katsomaan Mari raukkaa.
Hän oli tuskittelemassa vuoteessaan, nukke käsissään. Heti kun hän kannettiin kotiin, oli hän pyytänyt, että hänen nukkensa käytäisiin hangelta hakemassa.
Kun astuin huoneeseen, koki raukka minulle hymyillä tuskansa välistä.
»Näin minun asiani nyt ovat. Voi, voi, kun polttaa ja kihelmöitsee», päivitteli tyttö kylläkin tuskaisesti, mutta ei hän parkunut eikä huutanut.
Olin tottunut antamaan ensimäistä apua kaikenmoisissa tapaturmissa. Tuotin kylmää vettä huoneeseen ja aloin moninkertaisilla pehmeillä kylmillä kääreillä peitellä palaneita paikkoja. Heti tyttö rauhoittui, ja kun kääreet vähänkään lämpenivät, muutin ne uudestaan.
Istuin aamuun asti tytön vuoteen vieressä, muutellen kääreitä, ja silloin oli viho jo poistunut palopaikoista. Voideltiin sitten palaneet paikat liinaöljyllä ja pantiin paksusti puuvillaa päälle; lakanalla käärittiin ne kiinni.
Mari oli nyt niin rauhallinen ikäänkuin ei hänelle olisi mitään tapahtunut, sillä hän ei tuntenut enää kipua.
»Voi, kuinka te olette minulle hyvä. Olisin tainnut kuolla, ellette olisi minua hoitanut.»