Synkkämielinen ja vähäpuheinen oli hän nytkin, ja emännän kanssa ei vaan päästy pitkiin keskusteluihin. Entinen vastenmielisyyden tunne makasi Tommin sydämessä ja vieraaksi tunsi hän itsensä tässä piirissä. Pitkät hetket istui hän virkkamatta sanaakaan.
Tämmöisenä pysyivät olot vuoden, toista, mutta Tommin ryyppyvälit eivät siitänsä harvenneet, eikä hänen elämäntapansa tullut entistä ehommaksi. —
Jonkun ajan kuluttua rupesi Tommin tila entistä enemmän pahenemaan. Hän ryypiskeli niin ankarasti, että hän oli yhdessä pöhnässä kuukausittain. Emäntä itki ja murehti ensimältä, niin että oli vedeksi sulaa, mutta Tommi vaan nauroi, joi ja rallatteli. Jos hän oli jonkun päivän väkijuomia saamatta, oli hän mitä surkeimmassa tilassa. Hän vapisi niinkuin kahila virrassa, eikä vuorokausiin ottanut suuhunsa kuivaa eikä märkää. Silloin ei hän puhunut kenellekään luotuista sanaa eikä kärsinyt luonansa ainuttakaan ihmistä.
Eräänä aamuna kun väki nousi ylös, ei isäntää ollutkaan vuoteellaan. Luultiin, että hän oli mennyt viinanhakuun, eikä siitä sen enemmän huolehdittu. Mutta kun kului viikko, toista, eikä isäntää alkanut kuulua, ruvettiin pahoin papuilemaan. Häntä etsittiin ja kyseltiin kaikkialta, mutta turhaan. Kukaan ei ollut nähnyt hänen lähtevän eikä kukaan ollut tavannut häntä tiellä; isäntä oli kadonnut niinkuin kaste maahan.
Useat arvelivat, että hän oli tehnyt itsemurhan, mutta Siina väitti lujasti, että sitä hän ei ole tehnyt.
Apeaksi tahtoi käydä emännän mieli, mutta hän torjui epätoivoa kaikin voimin. Vähitellen voitti hän takaisin entisen mielenlujuutensa ja ryhtyi tarmokkaasti talouden toimiin, ja kaikki sujui nyt paremmin kuin viimeisinä aikoina isännän kotona ollessa.
Emäntä oli kaiken aikaa pitänyt hyvää huolta vanhemmistaan, ettei heiltä suinkaan mitään puuttuisi, ja koki tehdä heidän vanhuuden päivänsä niin murheettomiksi kuin suinkin mahdollista.
Kun hän taasenkin eräänä kertana meni vanhuksien kamariin, olivat he hyvin surullisen näköiset.
»Sinulla on nyt, lapseni, kovat ja murheelliset ajat», sanoi isä surumielisesti.
»Niin, isä. Minä en tarkoin tuntenut hänen sisällistä ihmistänsä, vaikka luulin tuntevani. Luotin liiaksi omiin voimiini ja uskoin voivani muuttaa hänet toiseksi ihmiseksi, mutta niin ei käynyt. Olkaa kuitenkin huoletta, kyllä asiat käyvät päinsä, vaikka näinkin ovat», koki emäntä lohdutella vanhempiansa.