Kun lapsi tuli terveeksi, tunsivat he sydämessään sanomatonta kiitollisuutta Jumalaa kohtaan. — — —
Elämä tuli nyt Siinan ja Tommin välillä ehommaksi entistään. Tommi ei ryyppinyt enää ensinkään, ei edes loma-aikoinaankaan. Hän tuli puheliaammaksi vaimolleen ja keskusteli mielellään hänen kanssaan yhteisistä asioista. Tästä selvisi Siinalle, että hänen miehensä paatunut sydän oli täydellisesti sulanut häntä kohtaan, ja tästä havainnosta iloitsi hän suuresti. Molemmin rakastivat ja hellivät he parantunutta lastaan, ja hän oli heidän ilonsa ja toivonsa.
Eräänä kertana tuli Tommi virkatoimistaan kotiin erinomaisen hilpeänä ja iloisena. Heti kun hän oli riisunut virkapukunsa yltään, tuli hän vaimonsa luo ja tarttui hänen käteensä.
»Etpä arvaa, hyväiseni, mitä minä nyt olen miettinyt?»
»Vaikea minun on tietää, mitä sinä, ukkoseni, milloinkin mietit», sanoi
Siina ja hyväili miestään.
»Nyt lähdetäänkin Ritulaan», sanoi Tommi iloisesti.
Siina hämmästyi kovin kuullessaan äkkiä tuon sanan. Koko täälläolonsa ajan oli hänen sydämensä salaisena, hartaana toivomuksena ollut päästä takaisin tuohon rakkaaseen kotiinsa. Ja nytkö tuo toivo toteentuisi? Hän tarttui mieheensä syliksi, halaili ja hyväili kauan aikaa häntä.
»Tiesinhän minä, että sinä kuitenkin pohjaltasi olet minun oma hyvä mieheni», virkahti hän viimein.
Tommi otti heti virkaeron, ja niin alettiin panna tavaroita kokoon. Ja pian oltiin tiellä.
Kovin hämmästyttiin Ritulassa, kun eräänä syyskuun kauniina päivänä Tommi emäntänsä ja lapsensa kanssa tulla tömähti kotiin. He eivät kirjoittaneetkaan tulostansa, ja sentakia oli se niin odottamaton yllätys.