Jonkun ajan kuluttua rupesivat Kertun kasvot värähtelemään ja huulet liikahtelemaan; näytti siltä kuin hän olisi tahtonut jotakin sanoa. Hetken perästä avasi sairas silmänsä ja katsoi Mattiin.
»Etpä sinä tuonutkaan minulle niitä leikkikaluja», sanoi lapsi, ummisti silmänsä ja näytti vaipuvan uneen.
Tämä kävi kipeästi niinkuin puukonpisto Matin sydämeen. Hän tunsi, kuinka paha asia on, kun lapselle jotakin luvataan, eikä pidetä lupaustaan. Noin heikkona sairaanakin ollessaan muisti lapsi hänen lupauksensa, jota hän ei ollut täyttänyt. Lapsi luotti häneen ehdottomasti ja syyttää nyt häntä epärehellisyydestä. Kenties painaa se raskaana taakkana hänen mieltään ja lisää painoa hänen ankaralle taudillensa.
Kun aamu tuli, saapui äiti Kerttua hoitamaan ja Matti lähti pois.
Sinä päivänä ei Matti mennytkään työhön, vaikka toverit menivät, sillä hän oli kovin uupunut, kahtena yönä kun oli perätysten valvonut Kerttua; Matti tarvitsi nyt lepoa.
Kun toverit palasivat illalla työstä, syntyi heidän keskensä neuvottelu, mitä noiden Kertun kaipaamien lelujen kanssa olisi tehtävä.
Lähimäiseen kaupunkiin oli tekeillä olevan rautatien suuntaa myöten neljä penikulmaa ja maanteitse olisi matka tullut paljoa pitemmäksi.
»Onhan hankala lähteä niin pitkää matkaa kävelemään vähäpätöisen asian takia; paitsi sitä voipihan sen toimittaa myöhemminkin sopivassa tilaisuudessa», esitteli Jaska.
»Mutta minä en voi ottaa omalletunnolleni asian viivytystä, sillä se voisi maksaa tuon pikku enkelin hengen», sanoi Matti.
»Kuinka niin?»