»Onhan lapsi niin heikko, että sen elämä riippuu hiuskarvan nenässä. Voisihan olla, että meidän epärehellisyytemme vaivaisi taudin ohessa häntä niin, että tämä mielenpainon lisä tekisi olon niin tukalaksi, ettei hän voisi sitä kestää. En minä teitä vaadikaan lähtemään, kyllä minä sen matkan teen», arveli Matti.
»Sanotaan rautatien varrelle kokoontuneen kaikenlaisia roistoja, jotka koettavat muiden kustannuksella elää, rosvoten mitä vaan käsiinsä saavat, käyttäen tavasta väkivaltaakin», muistutti Jussi.
»Mitäpä siitä; kyllä minä ainakin kolme miestä ulohtaalla pidän», ylvästeli Matti.
Matti hankkiutui lähtemään.
»Näinkö myöhään yötä vasten aiot lähteä?»
»Ei ole aikaa viivytellä, sillä joka minuutti on kallis.» — —
Vettä satoi ankarasti ja vinha, kylmä tuuli vihelteli huoneitten nurkissa. Tästä huolimatta syöksyi Matti yön pimeyteen. — —
Seuraavan yön aamupuolella koputettiin kiivaasti eteisen ovea. Kun mentiin avaamaan, astui Matti huoneeseen. Hän oli märkänä kuin kuikka ja väsyksissä kuin koira, joka on pari päivää metsällä isäntänsä kanssa hypännyt. Heti huoneeseen saavuttuaan istui hän lavitsalle ja vohvotti niinkuin vasta kyydistä palannut hevonen. Toverit katsoivat Mattia kummeksuen. Verta näkyi Matin lakin alta valuvan hänen leveälle naamalleen.
»No, miten niiden lelujen laita on?» kysyivät toverit.
»Hyvästi; lelut ovat täällä.»