»Sitä juuri mietin tässä minäkin. Käypäs katsomassa», sanoi Matti, samassa kun suuri petäjä kaatui ryskyen maahan.
Toista käskyä ei Jussi tarvinnut, sillä paikalla, kun hän kuuli Matin myönnytyksen, alkoi hän juosta livistää metsäsaunoja kohden.
Perille päästyään ohjasi Jussi askeleensa Riikan luo. Tämä ei vieläkään ollut noussut ylös. Siinä hän vaan yhä loikoi kippuroiden ja väännellen itseänsä.
»Voi hyväinen aika! Mikä sinulle on tullut, kun olet noin kipeä? Minua rupeaa peloittamaan… Sano minulle, mikä sinua vaivaa?» koetti Jussi osanottavasti utaista päästyään Riikan luo.
»Voi, hyvä Jussi! Et sinä voi minua auttaa, ja kenties minä kohta kuolen», sanoi Riikka tuskitellen.
»Eihän nyt toki. Onhan täällä paljon ihmisiä, jotta ethän sinä aivan avutta ole», takaili Jussi.
»Voi, voi — ethän sinä ymmärrä … mi-minä saan — oi Jumalani! — — pi-pikkusia.»
Ei salaman isku taivaalta olisi kovemmin vaikuttanut Jussiin kuin tämä tieto. Yhdellä kertaa selvisi hänelle kaikki. Maailma musteni hänelle silmissään, ja hän vapisi niinkuin kahila virrassa. Oli luultu ja peljätty Riikan sairastuvan johonkin muuhun vähemmän vaaralliseen tautiin, joka ei olisi kaivannut niin hellää hoitoa. Mutta nyt! Mikä neuvoksi? Ei koko tukkileirissä ollut ainuttakaan naishenkilöä, joka semmoisessa tilaisuudessa voisi apua antaa, ja kuka miehistä siihen toimeen pystyisi. Nämät ajatukset risteilivät yhtenä myrskynä Jussi paran aivoissa, eikä hän ollut tajuta, mitä tässä olisi tehtävä.
Kun Jussi vihdoin toipui, lähti hän juoksemaan työmaalle niin paljon kuin sääristä pääsi. Suoraa päätä töhmisti hän Matin luo. Jussi oli hyvin hätääntynyt, sen Matti heti huomasi.
»Mitä sinne saunoille kuuluu?» kysäisi Matti.