»Tulkaa nyt huoneeseen, että saatte lepoa ja ruokaa», kehoitteli emäntä.
Kun tulokkaat olivat syöneet kelpo aterian, panivat he lepäämään ja Heikki nukkui pari tiimaa, mutta herätessään tuntui hänestä niin rauhalliselta ja turvalliselta.
Seuraavana päivänä tuli maanmittari apumiehineen paikalle, ja mittaaminen, jyvittäminen ja tangoittaminen alkoi. Metsään lähtiessään sanoi Mikko Heikille: »Pidä nyt huolta lapsista, että emäntäkin pääsee asioihinsa.»
Ilomielin täyttikin Heikki tuon tehtävänsä, ja lapset pian perehtyivät Heikkiin, niin että he pitivät häntä ikäänkuin veljenänsä. He tottelivat Heikkiä kaikissa niinkuin ainakin vanhempaa johtajaansa. He kulkivat ahoilla poimimassa kukkasia, marjoja, pyöreitä somia kiviä ja mitä muuta heille mieluista oli. Nämät he kantoivat talouspaikkoihinsa ja leikkivät niillä. Hän antoi lasten törähytellä tuohon mainioon torveensakin, jota hän ei ennen ollut antanut kenenkään tehdä. Erinomaista huolta piti Heikki siitä, etteivät lapset päässeet lähelle tuota syvävesistä järvenrantaa ja ettei heille tulisi mitään vaaraa ja vahinkoa.
Emäntä oli hyvin tyytyväinen nykyiseen asemaansa, kun hänen ei alituisesti tarvinnut pitää huolta lapsista, vaan sai nyt vapaasti työskennellä.
Vaikka Heikki olikin jo kahdeksanvuotias, ei hän tuntenut vielä iitäkään, vaikka olisi tiellä vastaan tullut; kukapa hänestä olisikaan huolta pitänyt. Tämä seikka huoletti Mikkoa ja emäntää kovin, sillä heidän mieleensä oli ikäänkuin itsestään juurtunut semmoinen vaistomainen tunne, että Heikki ei kuulu kenellekään muille kuin heille. Tuntui siltä kuin poika olisi heillä syntynyt ja kaiken ikänsä heidän luonaan ollut. Samanlainen tunne lienee Heikilläkin ollut. Tuo pojan lukemattomuus saattoi isäntäväen huomaamaan, että nuo vaistomaiset tunteet asettivat heille velvollisuuksiakin.
Kuitenkaan ei isäntäväen mieleen vähääkään juolahtanut, että tuo orpo ja kaikkien hylkimä ja ylönkatsoma poika raukka olisi heiltä pois ajettava, varsinkin kun he huomasivat, millä rakkaudella ja luottavaisuudella tämä turvitteli heihin.
Tähän kaikkeen nähden ruvettiin nyt poikaa kirjalle opettamaan. Emäntä ohjasi häntä alulle ja isäntäkin, silloin kun hänellä oli joutohetkiä.
Tämä oli Heikille kova pähkinä purra. Vapaana ja valtoimena ja aivan ohjaamattomana retostellen ilotonta elämänsä aamua yksin maailmassa, ei hänellä ollut vähintäkään tietoa tuosta välttämättömästä ja tärkeästä ihmisen tehtävästä. Nyt tulivat nuot monilukuiset ja monimutkaiset kirjaimet äkkiä hänen eteensä, ja niitä hänen piti oppia tuntemaan. Ne olivat Heikin mielestä niin yhdennäköisiä ja samassa sanomattoman erilaisia, että niistä oli ihan mahdoton selvää saada. Kuitenkin oli Heikki nöyrä ja tottelevainen ohjaajilleen ja koki tankata kirjaimia päähänsä, silloin kun häntä siihen käskettiin. Vissit tiimat päivässä täytyi Heikin tehdä tuota mielestään tukalaa työtä.
Kun poika pääsi pois lukuhommastaan, oli hän niinkuin maasta irti. Sutii, lähdettiin nyt heti ulos lasten kanssa leikkimään. Heikillä oli harras halu tehdä jotakin työtä. Hän oli ottanut tavakseen uurastaa kivikkomäkeen järvenrannalle peltoa. Maalla ei ollut kuin yksikerrassa kiviä, ja nekin enimmäkseen pieniä. Rautakangella hän väänteli pienimpiä kiviä ja vyörytteli mitä jaksoi järveen. Voi sitä iloa, mikä lapsille tuli, kun kivi jyrkkää mäkirinnettä vierien mennä molskahti järven syvään veteen. Silloin lapset kaikin riemuiten räpyttivät käsiään ja huutain hoilaten hyppäsivät jäljessä ja uudella innolla lähtivät toista kiveä irti kiskomaan.