»Mitäs ne lapset siellä järvenrantatörmällä puuhaavat?» kysyi isäntä eräänä kertana.
»Me teemme sinne oman pellon», selitti Heikki tohtuneena.
»Katsosta vaan näitä nuoria työpukareita. Eipä vaan vähää ole pää väärässä, mutta varokaahan, ettette järveen putoa», sanoi isäntä nauraen.
»Kyllä varotaan», sanoi Heikki.
Kun sitten väsyttiin pellontekoon, istuttiin kivelle lepäämään tai mentiin marjailemaan, ja silloin kuului ehtimiseen tuutiatuu.
Isäntä kulki päiväkaudet metsissä maanmittarien jäljessä, ja emäntä toimi muissa hommissa. Ainoastaan niiton- ja leikkuunajaksi keskeytettiin maanmittaustyöt.
Eräänä kertana olivat lapset taasenkin pellonteossa. Heikki oli niin innostunut työhönsä, ettei huomannut ensinkään, että talon poika ja tyttö livahtivat pois pellontekopaikalta. Nämät olivat menneet venevalkamaan, jossa oli lukossa oleva vene. Poika meni veneeseen ja alkoi peräpuolessa melalla loria vettä, mutta tyttö jäi rannalle seisomaan. Kuinka poika siinä lienee loraillut, yhtäkkiä hän pulskahti päätänsä myöten järveen. Kun tyttö päästi kauhean hätähuudon, huomasi Heikki heti, että lapset olivat poissa ja että nyt on hätä käsissä. Nopeasti kuin nuoli juoksi hän rantaan ja käsitti heti vaaran suuruuden. Siinä oli rannalla verkkovapeita pystyssä; niihin oli jokaisen yläpäähän lyöty erityinen puunaula, josta verkot pantiin riippumaan, kun niitä ahdettiin kuivaamaan. Tuommoisen vapeen sieppasi Heikki käteensä ja juoksi veneenperään. Ilma oli kirkas ja järvi tyyni kuin peili. Oitis hän näki, kuinka poika maata kellotti järven hiekkapohjassa. Heti työnsi Heikki vapeensa kiinni pojan vaatteisiin, kieraisi vavetta muutaman kerran ympäri ja alkoi nostaa poikaa järven pohjasta ylös. Aivan helposti nousikin poika vedenpintaan, jossa Heikki sai hänet käsiinsä, ja niin hän nosti pojan suulleen veneen pohjalaudoille. Suureksi avuksi oli tuo puunaula vapeen päässä. Sillä kun Heikki kiersi vavetta, takertuivat pojan vaatteet lujasti siihen, niin että poika pysyi kiinni vapeessa.
Tähän saakka oli Heikki toiminut niin kylmäverisesti kuin ei olisi mitään tapahtunut; lieneekö itse mitään siitä tietänytkään. Mutta nyt hän vapisi niinkuin haavanlehti. Hän koetti käännellä poikaa puolelta toiselle, jolloin tämän suusta pulpahti vettä.
Sillä välin oli tyttö huutain juossut kotiinsa, ja emäntä kiiruhti hädissään rantaan. Mutta Mikko poika olikin jo istumassa veneen pohjalla, ja Heikki piteli häntä kiinni. Poika hengitti jo täydellisesti, mutta hän oli vielä heikko ja ikäänkuin pökerryksissä.
Äiti ei tiennyt, itkeäkö vai nauraa, niin valtavasti vaikutti häneen vaaran suuruus ja ilontunne poikansa pelastumisesta.