"En minä sinulta mitään vaadikaan, minä maksan kaikki kulutukset; olisinpa kehno mies, kun kutsuisin toisen kapakkaan ja vaatisin hänen maksamaan", puheli Matti.
Jaakko ei vastannut mitään, hän mietti. Sovinto verivihollisen kanssa tuntui hänestä niin miellyttävältä, mutta onko tuo sovinnon tarjous vilpitöin ja rehellinen? se oli kysymys, joka pani Jaakon siksi ajattelemaan, ett'ei hänellä ollut suoranaista vastausta antaa.
"Tule pois, Jaakko! Minä tiedän rauhaisan paikan, jossa saamme vapaasti haastella", kehoitti Matti ja lähti kumppaninsa kanssa kävelemään.
Jaakko lähti hitaasti ja verkalleen heitä seuraamaan; tuntuipa siltä kuin hänen olisi tarvinnut useampi askel ottaa taa- kuin eteenpäin. Olipa niinkuin olisi ollut liian vähän aikaa Jaakolla, tehdäksensä oikein lujaa päätöstä, mitä olisi tuon asian kanssa oikeastaan tekemistä, ja kesken tuntui tuo päätös olevan vieläkin, mutta hän seurasi kuitenkin Mattia.
Niin tavoin tulivat he erääsen kapakkaan. Eipä tuo Matin kehuttu paikka näyttänyt kovin rauhaiselta. Rumanaamaisia miehiä istui parvittain pöytien ympärillä, kilistellen lasejaan ja polttaen tupakkaa. Toinen laji noita kapakkanaamoja oli tuhkaharmaita ja heidän silmiensä ympärillä oli mustan tumma, kuolleen veren näköinen juormu, joka piiritti koko silmän ja oli ikäänkuin pilvenä tuon Luojan luoman ja ennen niin kirkkaan tähtösen ympärillä, niinkuin vankkana ja ainaisena todistajana, että tuo Luojan lahjoittama valon lähde ei ollut enään alkuperäisessä kirkkaudessaan ja puhtaudessaan, vaan että se oli nykyään verestyneen, himmentyneen ja pullistuneen näköinen, jolta näytti jo tahto ja voima peräti puuttuvan. Yksi osa noista kapakka-asujista löivät kortteja parvittain ja yksi osa kävellä huojui ja toikkeroitsi sinne tänne. Vaikka olivatkin noin erinkaltaisissa toimissa, oli heille kaikille kuitenkin yhteistä kiroilemiset ja jumalattomat ja rivot puheet. Tupakan savua oli huone täynnä ja lattialla oli paksusti piipun poroa ja muuta likaa, joka siihen juopuneilta läikkyvän märkyyden kanssa oli sekaantunut yhdeksi tahraksi.
Ei näyttänyt seura eikä huone hauskalta, ja tuo kaikki muistutti
Jaakolle niin elävästi lapsuuden kotia, vanhaa Tinttalaa.
Matti näytti olevan hyvä tuttu sekä talon väelle että vieraille. Häntä kehoitettiin istumaan ja tulemaan joukkoon; kyseltiin tarkoin hänen kumppaniaan, ja Matti selitti Jaakon olevan hänen tuttujaan kotikylästä. Tuostakos tuli Jaakolle ystäviä: kättä puristettiin, onnea toivotettiin ja ryyppyjä tarjottiin.
Eri pöydän ääreen tahtoi Matti juomisia ja sen ääreen istuivat nuo sovinnon tekiät. Jaakko ei tiennyt nytkään, miten hänen kanssaan oikeastaan oli, mutta hän istui vaan kun käskettiin. Sitten rupesi Matti ryyppyjä tarjoilemaan.
"Minä en juo itseäni juovuksiin", sanoi Jaakko.
"Mitä joutavia! Kuka tuon vertaisesta juovuksiin tulee? Otetaan vaan sen verran, että tullaan puheen lystiin! Ota vaan ryyppysi pohjaan!" esitteli Matti.