Tuumasta tekoon. Ensi iltapuhteen kantoi hän lautoja tupaan, veisti ja höyläsi niitä, niin että hiki päästä valui. Kaikista esineistä huomattiin, että pojan teoksesta piti tulla kiulu. Kauvan, monena iltana ja aamuna teki poika kiuluansa, mutta päiviksi kätki hän teoksensa niin tarkoin, ett'ei kukaan voinut sitä löytää. Kun kiulu tuli valmiiksi, ei kukaan nähnyt mihin se joutui, hukassa vaan se oli. Koetettiin kysyä, mihin hän sen pani, mutta vastausta ei saatu enempää kuin seinältä. Se vaan havaittiin, että hän aamulla noustuaan oli jonkun ajan kadoksissa. Talon tytöt ottivat onkeen tuon Jaakon poissa-olon ja eräänä aamuna seurasivat he ullankanteella poikaa. Silloin näkivät he Jaakon menevän, varovasti ympärilleen katsellen, erään, huoneitten takana olevan sillan luokse. Siinäkin katseli hän ympärillensä, näkisikö häntä kukaan, ja kun ei ketään näkynyt, meni hän sillan alle, otti sieltä vedestä kivillä upotetun kiulunsa, nosti sen korkealle ja katsoa tirkisteli sen pohjaa ja uurteita. Oistona juostalorotteli vesi kaikista kiulun uurteista ja saumoista, ja kiitti Jaakko kun sai taas kiulunsa kivillä upotetuksi veteen, jossa hän toivoi sen viimeinkin turpuvan.
Kun tytöt näkivät kaikki pojan vehkeet, purskahti heiltä kimakka nauru. Ei koskaan ennen ollut Jaakko niin säikähtynyt, kun hän nyt säikähti, tuon naurun kuultuansa. Hänellä oli jo nyt jotain kunniaa säilytettävää, ja jos ei juuri entistä kunniaa, niin sitä enemmän tulevaista, sillä hän aikoi mieheksi ja noin nolostiko tuon nyt kävi!
Alakuloisena tuli hän nyt tupaan, söi eineen ja meni niin sanaa puhumatta metsään. Sill'aikaa kun Jaakko oli metsässä, nostivat tytöt kiulun sillan alta ja toivat tupaan. Kun Jaakko tuli metsästä, oli tuo onnetoin kiulu odottamassa häntä ruhmon nenässä. Heti huomasi poika, mitä varten se siinä oli. Hän älysi, että kiulu oli häntä pilkkaamassa ja se kuohautti hänen tuittupäisyytensä korkeimmalleen. Hän sivalsi kirveen ja lyödä rämäytti yhdellä iskulla kiulunsa palaisiksi ja viskasi palaset parhaaltaan palavaan uuniin.
"No, no, Jaakko! Ei niin tuittupäisesti. Tytöt tekivät kyllä pahasti, kun sinun kätkösi toivat tupaan, mutta ei sinun sentähden olisi tarvinnut kiuluasi särkeä. — Sinä luotit liian paljon itseesi ja et kysynyt minulta neuvoa, sentähden se menestyi niin huonosti. Ala vaan uudestaan, kyllä minä ohjaan sinua, sinun kysyessäsi, ja kyllä se viimein menestyy", puheli isäntä.
Sinä iltana ei Jaakko puhunut mitään, sillä hän häpesi, häpesi huonoa kiuluaan ja tuittupäisyyttänsä. Seuraavana iltana aloitettiin uudestaan. Hiljaisuudessa kantoi Jaakko aineita tupaan, eikä hän hävennyt enään yhtään, vaikkapa tytöt olivat niin tuntuvalla tavalla antaneet hänen tietää, minkälainen hänen ensimäinen kiulunsa oli; häntä elähdytti lause: "kyllä sinusta vielä mies tulee", ja siltä lauseelta rohkaistuna aikoi hän mieheksi ja aina vaan mieheksi.
Kun Jaakko oli saanut aineita tupaan, meni hän nöyrästi isännän tykö ja sanoi: "neuvokaa ja opettakaa minua, hyvä isäntä, minä olen niin oppimatoin", ja tuo ääni, tuo tunnustus tuli siitä tunnosta, ett'ei hän vielä ole mies, mutta myös siitä vahvasta ja vakaasta päätöksestä, että hänestä pitää tulla mies.
"Mielelläni sen teen, mutta sinun pitää itsesi kaikki työ tehdä, muutoin et sinä opi. Sen olen havainnut, että sinä olet uuttera, vaikk'ei aika ole tämän pitempi, ja ahkeruus kovan onnen voittaa; sinusta tulee vielä kelpo mies", sanoi isäntä pojalle.
Yksissä neuvoin ryhdyttiin työhön, isäntä neuvojana ja Jaakko työn tekijänä. Sillä lailla syntyi taas kiulu, mutta nyt pitikin se kaikki märjät aineet sisällänsä; eipä tullut siitä enään karkulainen, eikä sitä tarvinnut enään kivillä upottaa piilossa olevan sillan alle turpumista varten; se kestikin nyt julkisen ja ankaran tarkastelun, sillä tytöt sieppasivat sen käsiinsä, heti kun se tuli valmiiksi, kaasivat kiulun vettä täyteen, nostivat sen korkealle ja tähystelivät kaikkia sen saumoja ja uurteita, mutta ensimäisen onnettomuuden uhalla ei kiulu vuotanut ainoatakaan noppaa.
"Voi kuinka pian tuo Jaakko oppii!" huudahtivat tytöt ja heittivät kiulun siihen, ikäänkuin siten tunnustaaksensa, että he ovat peräti hävinneet luuloissaan.
Tuo tyttöjen arvostelu hänen työstään ei sointunut pahalta Jaakon korvissa. Uusia perusajatuksia kertyi kertymistään hänen mieleensä, semmoisia kuin: "kyllä sinusta vielä mies tulee, ahkeruus kovan onnen voittaa; sinusta tulee vielä kelpo mies" ja "voi kuinka pian tuo Jaakko oppii!" Noiden lauseitten turvissa koetti hän unhottaa, niin paljon kuin voi, entistä pikku Tinttaansa ja Tintta-karhuansa ja katsella vaan vasta eloon herätettyä pikkusta sisällistä miestänsä.