Eihän se kiulu tullut vielä nytkään mitään hienoa ja somaa tekoa, mutta kumminkin oli se pitävä, ja sen ansion nojalla tai se sian taloudellisissa askareissa, ja siinä oli Jaakolle kylläksi.
Vaikka Jaakko oli niin huonosti ja työttömänä kasvanut, oli hänellä kuitenkin hyvä taipumus kaikenlaisen työn oppimiseen; kun hänellä oli vielä tuon mieheksi aikomisen halun pakottama ahkeruus, niin ennenkuin talvi oli lopussa, olivat hänen tekemänsä astiat tiviit, sievät ja pitävät kuin pullot, ja niin keveästi olivat ne syntyneet kuin kerran pyyhkäistyt. Itsestänsä siitä seurasi se, että ennen vuoden loputtua oli hänen kätevyytensä yleiseen tunnettu.
Puhtaudestaan piti Jaakko tarkkaa huolta. Joka ikinen aamu pesi hän silmänsä ja kampasi päänsä, ja olipa tuo tukkakin jo tasaisemmasti keritty. Talon väki piti huolta hänen vaatettensa puhtaudesta ja eheydestä. Heti taloon tultua annettiin hänen yllensä vanhoja, mutta eheitä vaatteita. Tosin olivat housun lahkeet ja takin hihat liian pitkät, että niitä piti kääriä kaksinkerroin, mutta kumminkin ne olivat puhtaat ja paikatut; vanhat paikatut kengät sai hän myös jalkoihinsa. Ruoka oli hyvä ja säännölleen oli se aina pöydällä. Mukava, puhtailla vaatteilla alustettu ja peitetty vuode oli aina yön tultua valmis häntä vastaanottamaan ja vaivuttamaan unen virkistävään helmaan. Tuo kaikki teki Jaakon elämään niin suuren muutoksen, että hän nyt jo mielestään oli puoli miestä.
Kaikki talon väki kohteli häntä verrallisesti, hellyydellä ja rakkaudella, eikä kukaan heistä sanonut häntä pikku Tintaksi, eikä Tintta-karhuksi. Juoppoja ei hän nyt nähnyt ollenkaan, eikä heidän siveettömiä ja jumalattomia puheitaan kuulunut hänen korviinsa. Hän kuuli nyt vaan lempeitä ja siveitä puheita koko talon väen keskuudessa, ja kun työt, käytökset ja kohtelemiset tulivat puhetten kaltaisiksi, niin ei Jaakko sitä mielessään ihmettelemästä laannut. Kovassa, tylyssä, jumalattomassa ja kaikilta ylenkatsotussa elämänsä aamussa oli poikariepu melkeen jähmettynyt elävältä kuolleeksi kappaleeksi, jolta kaikki paremmat tunteet ja ihmisen jalo eteenpäin pyrkiminen ja ihmisarvon tunto oli jo noin nuorena melkein kaikki sammunut, ja sen vuoksi näytti hän silloin kylmällä yhtäkaikkisuudella heittävän kohtalonsa sattumuksen haltuun. Jumala sen yksin tietää, mitä miehiään hänestä olisi tullut, jos ei tuo Mäkelän pikku Mari-tyllykkä olisi eloon herättänyt hänessä niitä kalliita oman arvonsa tuntemisen siemeniä, joita Luoja on jokaisen ihmisen sieluun kylvänyt.
Suuri oli se elämän koulu oppilaaseen nähden, johon Jaakko oli nyt joutunut. Siveellisen perhe-elämän jokapäiväiset, puhtaat tavat olivat hänen silmiensä edessä jokapäiväisenä kirkkaana peilinä. Syvä kristillinen hurskaus perheessä kaunisti ja kirkasti vielä tuon koti-elämän jaloksi ja moittimattomaksi. Olipa hyvä kun Jaakkomme joutui semmoiseen taloon.
Pyhinä ja vähin arkenakin harjoitti Jaakko ahkerasi lukuansa paremmaksi ja häntä ohjasi aina joku talon väestä. Outoa oli Jaakosta ensimmältä, kun hän näki talossa niin paljon kirjoja, hänen kodissaan kun ei ollut muuta kuin hänen aapis- ja katekismus-resunsa. Talossa oli tosiaankin paljon sekä hengellisiä että maallisia kirjoja ja vielä pari sanomalehteäkin. Nuot kirjat ja sanomalehdetpä kiihoittivat poikaa lukuansa parantamaan, sillä vaillinaisella lukutaidolla oli hän jo sen verran saanut käsitystä, että kirjat sisältävät kummia asioita. Kun poika oppi selvästi lukemaan, ei hän ollut joutoaikoina muualla kuin kirjojen tahi sanomalehtien ääressä.
Kylän poikasien ja tyttösien pyhä-illoin leikkiessä, kävi Jaakkokin joskus siellä, mutta ei alkuvuodesta ollenkaan. Ujona ja hiljaisena seisoi hän ullankanteella toisien leikkiessä ja väliin meni hänen suunsa hieman hymyyn, kun hän näki jotain lystiä. Vaikka hänen housunsa lahkeet ja takkinsa hihat olivatkin kaksinkerroin käärityt, ei kuitenkaan häntä nyt pilkattu eikä nykitty, eikä kukaan sanonut häntä Tintta-karhuksi; näyttipä siltä kuin toiset eivät olisi häntä huomanneetkaan, ja se oli Jaakon mielestä jo hirmuisen iso ylennys. Jos joku ylimielinen poika-viikari joskus teki poikkeuksen ja sanoi häntä ikäänkuin pilan vuoksi Tintta-karhuksi, synkistyivät Jaakon kasvot heti ja iloinen hymy katosi kohta hänen huuliltansa; hän nyt luuli olevansa oikeutettu kantamaan oikeaa nimeänsä niinkuin muutkin ihmislapset. Tavallisesti vetäysi Jaakko silloin pois toisien parista ja meni kotiansa, jonkalaisien tapauksien jälkeen hän oli kotonaankin aina jonkun ajan synkkämielisempi.
Niin kului se vuosi. Ja kun syksy tuli, sai Jaakko uutteruutensa ja ansionsa palkinnoksi isäntäväeltään uuden uutukaiset vaatteet, vaikk'ei mistään semmoisista ollut puhetta ollut. Se oli Jaakon mielestä semmoinen saalis, että hän oli itkeä ilosta. Nyt ei ollut enään rikkeimet, riekalaiset ja likaiset ryysyt hänen päällään, eipä edes semmoisetkaan, joiden lahkeita ja hihoja piti kääriä, eipä tosiaan, vaan ihka uudet ja mallikkaat vaatteet, jotka sopivat päälle juuri kuin valetut. — Eikö ollut Jaakolla syytä iloon?
Ja tosiaankin, kun tuo poika seisoi tuossa, soreat vaatteet yllänsä, pää sileäksi kammattuna ja silmät puhtaana, ja kun nuoruuden ja terveyden ruso vielä punotti hänen kasvoillansa, jota etenkin viime vuosi oli siihen kasvattanut, osaksi alinomaisen puhtauden kautta kuluttamalla Tinttalassa piintynyttä siisteyttä, osaksi kasvattaen uutta ja nuorempaa verta, järjestetyn elämän ja hyvän ravinnon kautta, — niin ei silloin liikoja arveltu, jos Jaakossa sanottiin olevan uljaan ja reippaan nuorukaisen alun.
Samana aikana jo kylässä oli puheena, että Tintta Jaakko on uuttera poika ja hyvä tekemään käsistään.