"Voi, voi! kyllä sitä olisi vaikea tehdä", sanoi Jaakko ja rupesi itkeä nyhkimään.
"Kyllä se on meidän vanhalle ihmiselle vaikea tehtävä, se on tosi, mutta jos me tahdomme Jumalan tahdolle kuuliaiset olla ja viimein onnen periä, niin meidän pitää niin tehdä. Matti kyllä teki pahasti, kun hän solvasi sinua, mutta meidän pitää kärsiä vääryyttä, ja heittää kosto Herralle, sillä hän sanoo: 'minun on kosto, minä tahdon kostaa, sanoo Herra'. Eikö se ole mies, joka voi itsensä hillitä ja kärsiä", neuvoi ja puheli isäntä renki-poikaansa.
Poika ei vastannut tuota hyvää isäntäänsä, vaan kuunteli nöyrällä kuuliaisuudella noita mieleen pantavia ja painavia elämän opetuksia, hiljakseen itsekseen nyhkien.
Silloin kun nuot tapahtuivat, oli Jaakko kohta rippikoulun ijässä.
III.
Nuorukainen — erilaisien kasvatuksien hedelmät.
Kauan palveli Jaakko tuossa hyvässä ja kristillismielisessä Korpelan talossa. Siitä kävi hän rippikoulun, siinä kasvoi hän täydeksi mieheksi. Paljon tuli hänestä siinä poiskarsituksi niitä nurjia elämän käsitteitä, joita hän elämänsä aamuna oli kurjassa kodissaan itselleen kerinyt, mutta paljon jäi niitä karsimattakin.
Ensi aikoina kun Jaakko jo jostain tiesi, vanhempiensa luona ollessansa, eivät mökin vieraat pitäneet mitään lukua, ei hyvää eikä pahaa, tuosta likaisesta, ryysyisestä, likasilmäisestä, pörrötukkaisesta ja töllöttävästä poikasesta, ei enempää kuin vanhempansakaan. Mutta kun poika kasosi isommaksi ja kun hän rupesi mökin vierasten asioilla juoksemaan ja jotakin puhumaankin, niin havaitsivat vieraat tuossa kuvapatsaan kaltaisessa pojassa jotain elon merkkiä. Saattaisipa kenties hänestä tulla yhtä hyvä ihminen, kuin he itsekin ovat, kun vaan häntä hyvyydellä kohdeltaisiin. Tuota hyvyyttänsä rupesivat vieraat siten pojalle osoittamaan, että he tarjoilivat hänelle — ryyppyjä! Tuo oli sortoa ja ylenkatsetta tuntevan pojan mielestä iso korotus ihmisarvoon, kenties aivan vierasten vertaiseksi, sillä eipä hän paremmasta ihmisyydestä silloin vielä mitään tietänyt.
Poika ei tahtonut ensimmältä maistella tarjotuista ryypyistä, mutta hänen vanhempansa pitivät nuo estelemiset kauheana ylönkatseena heidän hyviä ja kohteliaita vieraitansa kohtaan, ja he kehoittivat poikaa hyväksensä käyttämään niin ylevät tarjoukset! Poika totteli. Vähän kerrallaan maisti hän, ilman aikojaan noin pikkuisen vaan, suosion osoitteeksi. Mutta ajan pitkään tuntuivat nuot pikku naukut tekevän hyvää; tuntuipa siltä kun ne olisivat palkinneet hänen rikkinäisien vaate-ryysyjensä suojaamattomuuden ja lämmittäneet ruumista ja korvanneet oikeen tuntuvasti hänen karuja ja niukkoja aterioitansa. Tapahtuipa joskus niinkin, että poika tuli juovuksiin! Silloin tuli hän puheliaaksi, iloiseksi ja niin vilkkaaksi, ett'ei häntä oltu koskaan ennen semmoisena nähty.
"Kas tuota poika-kakaraa! Ehkä hänestä tulee vielä mies", sanoivat silloin vieraat ja vanhemmat yhdestä suusta.