"Minä en tottele ketään, minä tahdon kostaa noille roistoille", huusi
Jaakko raivostuksissaan.
Kauhu ja hämmästys oli yleinen.
"Malta mielesi Jaakko!" kuului nyt hätäinen ja heleä naisen ääni, ja Mäkelän Mari syöksähti hänen eteensä. Mari tarttui hienoilla, pienillä, naisellisilla kätösillänsä tuon loukatun, raivostuneen ja väkevän miehen heiluttamaan tuoliin, ikäänkuin hän olisi tahtonut kilpailla Jaakon kanssa voimista. Siihenpä se tuoli jäikin — Marin käteen; hän oli voittanut ja Jaakko seisoi siinä niin hiljaisena, tyynenä ja häveliäänä kuin hävinnyt herrasmies. Matti pääsi nyt kömpimään rauhassa ylös lattialta ja toisille ryntääjille ei myös tullut sen enempää; Matti ja hänen puollustajansa olivat viisastuneet sen verran, ett'eivät halunneet enään uudistaa rynnäkköänsä.
"Voi, voi sinua Jaakko!" sanoi Mari ja katsoi puolisurullisesti ja nuhtelevaisesti häntä silmiin.
Jaakko ei vastannut mitään, katsoa tuijotti vaan yhteen paikkaan. Hän häpesi ja tunsi tunnossaan, että hän oli väärin tehnyt kahdellakin lailla; häpesi Mäkelän Maria, tuota hentoa ja lempeää olentoa, joka seisoi hänen edessään nuhtelevaisena ja vienosti surullisena, ja joka oli niin hartaasti hänestä miestä toivonut ja ennustanut hänestä semmoisen tulevan; tuntuipa siltä kuin Mari olisi sanonut: "eipä sinusta, Jaakko, miestä tullutkaan"; hän häpesi myös päihtymistään.
Siihen loppuivat nuorison kemut ja itsekukin meni kotiansa. Kotiansa meni Jaakkokin, ja siellä hän katkerasti katuen surulla huomasi, kuinka huonot, heikot ja löyhät hänen hyvät aikomisensa ja lupauksensa taasenkin ovat olleet.
Noin taisteli Jaakko hyvän ja pahan, häpeän ja kunnian välillä, mutta millä voimalla? Kodissaan ollessaan, ei hän lapsuudessaan suinkaan ollut saanut niitä voimia, niinkuin jo edellisestä tiedämme. Korpelassa ollessaan oli hän vasta oppinut tietämään, mitä velvollisuuksia ihmisellä on Jumalaa, lähimäistään ja itseänsä kohtaan — siemen oli sielläkin kylvetty.
Ja jos ei sitä siementä olisi niin ahkerasti ja kaikella hellyydellä ja rakkaudella kylvetty Jaakon viljelemättömään, ruokkaamattomaan ja kurjaan sydämeen, niin mikäpä hänestä olisikaan voinut tulla? Millä olisi hän voinut vähänkään taistella jo nuorena juurtuneita ja nyt mieheksi tultuansa elpyneitä paheitansa vastaan? Kahdenkaltaista siementä oli lapsuudessa kylvetty hänen sydämeensä, kodissa pahaa, Korpelassa hyvää, ja noiden kylvöjen orahat olivat melkein tasapainollaan, sillä väliin voitti hyvä, väliin taas paha, ja tuolla Korpelassa saadulla hyvällä voi Jaakko senkin verran taistella itsessään kasvamaan pyrkiviä paheita vastaan.
Lankeamisiensa jälkeen kartti Jaakko kohdata Korpelan isäntää, sillä hän häpesi häntä nähdä. Mutta tuo hyvä isäntä ei heittänyt kadonnutta lammastaan eksyksiin, vaan haki ja etsi häntä niin kauvan, että hän sen löysi. Senlaisissa tiloissa nuhteli hän Jaakkoa ja hellyydellä ohjasi häntä oikealle tielle. Hän veti esiin sen kauhean vaaran, johon Jaakko oli itsensä syöksemäisillään, ja varoitti häntä tarkoin miettimään tilaansa ja katsomaan eteensä, ennenkuin se tulisi liian myöhäiseksi. Kyynel silmissä ja nöyränä kuunteli Jaakko noita isällisen kasvattajansa oikeutettuja nuhteita ja neuvoja, ja lupasi tehdä parannusta. Jaakko ei ollut vielä paatunut ja Korpelan isäntä kostutteli nyt parhaaltaan kylvämäänsä siementä.
Kauvan oli Mäkelän Mari Jaakolle ollut enempi kuin se, joka toivoi hänestä vielä kerran tulevan miehen, enempi kuin hänen rajun luontonsa villitsiä. Kauvan oli Mari Jaakon sydämellä asunut rakkaana, salaisena rakkaana, vaikka toivotoinna kaukaisena toivona. Samoinpa lienee ollut Marinkin laita, varsinkin viimeiseltä, jolloin Jaakko oli niin äkkiä kohonnut muiden poikien edelle maineessa ja uljuudessa. Kaukaan aikaan ei heistä kumpikaan uskaltanut toisilleen virkata sydämensä tunteita, mutta kauvan kumminkin olivat he jo ymmärtäneet toisiansa, sillä tuo sydämen kieli on satakielistä, sillä on monta ulospääsy-paikkaa ja sen ilmaukset ovat niin pehmeät ja lämpymät, että niitä täytyy mykkänäkin ymmärtää.