"Älkää vihastuko isä! Minä en voinut toisin tehdä", sanoi Mari.
"Joutavia loruja, mutta kuka on hän, josta niin kuvauksellisesti puhut?" kysyi Mauno tuimasti.
"Minä en ole aikonut koskaan hävetä sydämeni voittaneen nimeä; hän on — Tintta Jaakko", sanoi Mari ja hän seisoi siinä niin uljaan ja viattoman näköisenä, tyyneenä ja malttavana!
Syvä ja pitkällinen äänettömyys seurasi Marin lausetta. Erkki lakkasi kävelemästä ja Matti unhotti vetää savuja piipustansa; se sammui.
"Sinä olet ajattelematon tyttö. — Tintta Jaakolle! — kerjäläiselle, viiripää juopolle, roistolle minä antaisin tyttäreni — ajattele!" puhkesi Mauno viimein sanomaan.
"Minä olen, isä kulta, ajatellut sitä asiaa kenties liiaksikin", sanoi
Mari.
"Et saa vastustaa ainoatakaan sanaa. Sinun on paikalla peräyttäminen sanasi ja yhdistyminen Marttalan Matin, tämän kelpo pojan kanssa", sanoi Mauno ja hänen äänensä oikein kähisi harmista ja vihasta.
"Ihmisen kelvollisuutta ei voi, isä kulta, todistaa ennenkuin kunkin kuoleman jälkeen. Kumpaankaan ehdotukseenne, isä, en voi suostua, en toisen hylkäämiseen, enkä toisen kansa yhtymiseen, niin mielelläni kuin sen teidän tähtenne vielä tekisinkin, sillä se olisi tuntoani vastaan. — Tässä minä isä olen, tehkää minun kanssani mitä tahdotte", sanoi Mari lujasti.
Mauno hypähti seisomaan ja meni Erkin eteen ja sanoi: "Teidän täytyy tällä kerralla lähteä, sen vissempää saamatta. Te kuulette, että asiat ovat vähän kallellaan; tahdon ne tytön kanssa kahdenkesken oikaista. Heittäkää kihlanne tänne, minä vastaan niistä. Hakekaa puhemiehenne ja menkää; saammehan vasta liiemmin asiasta puhua".
Erkki ja Matti lähtivät. Erkki oli kadottanut puhelahjastaan ainakin puolen ja Matti katsoi toisen verran karsaampaan, katsellessaan alinomaa alaspäin. He lähtivät.