"No miten se asia nyt päättyi?" kysyi puhemies heidän tiellä mennessään
"Kyllä se hyvin päättyi, kyllä se päättyi hyvin", sopersi Erkki hajamielisenä.
"Tottelematoin! Kehtasit häväistä minun ja itsesi", sanoi Mauno tyttärelleen, toisien mentyä.
Mari ei vastannut mitään.
"Sinun on totteleminen tahtoani ja Matti ottaminen, ja varo ett'et virkkaa kenellekään koko roistosta mitään, niin asia raukee siihen."
"Rakas isä, minä rukoilen teitä. Kaikissa muissa asioissa tottelen teitä lapsellisella alttiudella, mutta tässä en voi. Minä olen tarkoin harkinnut tätä asiaa, ja kaikkine virheineenkin olen Jaakon huomannut Mattia paremmaksi; Jaakossa on etenevä, parantuva mies, Matissa takeneva, huononeva", sanoi Mari ja kyyneleet tulivat hänen silmiinsä.
"Sen enempää en sinulle puhu. Sinulla ei ole enään isää, eikä minulla lasta tämän hetken perästä. Lähde pois paikalla silmieni edestä, mutta lähde tyhjänä, isältäsi hyljättynä, tottelemattomana heittiönä, ja mene, kunnes tahdot. Mutta älä koskaan sano omalta lapseltaan särjettyä Mäkelän Maunoa isäksesi, kelvotoin", sanoi Mauno värisevin äänin ja lähti pois.
V.
Kovia, voitollisia aikoja.
Eräänä päivänä nähtiin erään nuoren tytön kävelevän kylän läpi; Mäkelästä tuli hän ja samosi Korpelaa kohden, vähäinen vaatemytty kainalossa. Se päivä, jona tuo matkustaja nähtiin, oli toinen päivä siitä, kun Marttalan Erkki oli poikineen Mäkelässä kihlajaisten hommassa. Mäkelän Marihan se oli, tuo matkustaja. Hän riensi nyt pois kodistansa eli oikeammin sanoen, entisestä kodistansa, sillä semmoista ei hänellä ollut nyt olemassakaan. Pois, pois riensi hän nyt lapsuuden kodista, isän rikkaasta kodista, köyhänä, perinnöttömänä, isältä hyljättynä. Hänellä ei ollut nyt mitään muuta turvaa maailmassa, kuin tuo sydän, joka oli hänelle luvannut alttiiksi antavaista uskollisuutta ja uhraavaisuutta, kuolemaansa asti. Mari oli kerran ennustanut Jaakolle, että kyllä hänestä vielä mies tulee, nyt meni Mari koettelemaan, onko hänestä tullut mies. Voi voi Mari! Paljon sinä uhrasit, paljon sinä uskalsit.