"Saattaa niin olla, lapsi kultani, saattaa niin olla. Miksi minä pakkaisin sekaantumaan kenenkään sydänten asioihin. Oli minullakin kerran sydän, joka osasi rakastaa, mutta minä pakoitettiin vast… En minä tahdo pakoittaa sinua — paras on tehdä mitä sydän sanoo, sillä ei ihminen ole aina onnellinen rikkauksienkaan keskellä. Minä heitän asiasi Jumalan haltuun; Hän kyllä voipi vähäiseenkin leipäpalaan sekoittaa tyytyväisyyden, ja se on enempi kylmää rikkautta. Mutta köyhyyttä ja puutetta tulet sinä, Mari, paljon kärsimään, sillä tiedä se, että isäsi pitää sanansa, hän ei anna sinulle tinasta neulaa, vaikka paikalla kuolisit, ja minä olen niin voimatoin", puheli äiti.
"Sen minä kyllä uskon, että isässä on miestä pitämään sanansa. Tiedän senkin, että saamme monta kovaa kokea, mutta toivon Jumalan meitä auttavan, vaikka isä on minun hyljännyt. Minä en sure yhtään, paremmin olen iloissani, sillä minä olen voittanut tarkoitukseni, joka kauvan on ollut mielessäni. Hyvästi rakas äiti!" sanoi Mari ja tarttui äitinsä käteen kiinni.
"Älä vielä lähde, rakas lapseni, älä vielä lähde! Ole vielä toki yötäkään kotona! Minä koetan lepyttää isääsi ja pyytää, ett'ei hän ajaisi sinua pois kotoa, minun on niin paha — älä lähde vielä, Mari!" puheli ja hätäili lyöty äiti.
"Rakas äiti! Älkää vaivatko itseänne, älkää rakentako turhia toivoja itsellenne, sillä isä ei peruuta kerran tehtyä päätöstänsä", pyyteli Mari.
"Kuinkas muutoin, eipähän ilman, mitenkäs minä saisin omantuntoni vaikenemaan, jos en mitään koettaisi tehdä eduksesi", sanoi äiti.
Hän lähti paikalla pyrkimään miehensä puheille. Hän meni lukitun oven taa ja rupesi sitä hiljaa kolkuttamaan, väliin tarkasti kuunnellen. Kun ei tuosta ollut apua, rupesi hän pyytelemään. "Mauno, Mauno, avaa ovi! Kuulitko Mauno? Avaa nyt, en minä kauvan sinua vaivaa", rukoili hän ehtimiseen.
Vihdoinkin aukesi ovi ja emäntä astui kamariin.
"Vieläkö hän on täällä, tuo minun ja itsensä häväisijä?" kysyi Mauno kolkosti.
"Vielä hän on kotona, ei hän ole vielä mennyt, se raukka. Hän on kyllä, kuulen ma, paneunut tahtoasi vastaan, mutta älä häntä kuitenkaan aja pois kotoa. Hän on ainoa lapsemme, ja kuka meitä lohduttelisi vanhoilla päivillämme, kun tuon noin lempeän, ainoan lapsemme ajaisit pois. Eihän hän ole koskaan ennen pahoittanut mieltäsi. Anna nyt vihasi lauhtua ja anna Marin olla kotona. Voi kuule Mauno! Onhan hän oma lapsesi!" rukoili lapsensa etua valvova äiti.
Maunon otsa rypistyi. "Minulla ei ole lasta. — Laita niin, ett'ei minun tarvitse häntä enään koskaan nähdä", sanoi hän sitten kolkosti.