Vaikka kuinkakin Jaakko olisi estellyt, ei ollut hänellä muuta neuvoa, hänen täytyi antaa kuitti ja nimismies maksoi rahat.
Jaakko otti kiitellen ja kunnioituksella rahat vastaan. Hän ei ollut vielä koskaan ennen ollut niin rikas. Viisisataa markkaa, se oli iso rahasto Jaakon mielestä. Iloisella mielellä riensi hän nyt rahojensa kanssa kotiinsa, jossa hän heti kotiväellensä ilmoitti, mikä onni häntä nyt oli kohdannut. Ei tarvinne mainitakaan, että tuo perheenisäänsä rakastava kotiväki riemastui kovin, kuullessaan tuon uuden onnen ja voiton, sillä olivathan ilot ja surut heille kaikille yhteiset. Olipa Jaakon isästä ja äidistä oikein kumma, kun heidän pojastaan oli tullut semmoinen mies, että hän voi tuommoisia palkinnoita ansaita. Naurussa suin kuunteli Jaakon isä kauvan aikaa Jaakon kertomusta, ja katsoi samassa häntä luottavasti silmiin ja viimein virkahti hän: "Onkos hullumpata". Saara-muori halaili vuoroon Jaakkoa, vuoroon Maria ja hoki: "voi kuin minun on hyvä olla, kun teidän hyvin käypi".
Kauvan ei Jaakko rahojaan piiloitellut eikä ihastellut.
Hän rupesi niitä oikein aika kyytiä syytämään Metsälammen rämeesen, ja sinne rupesi oikein kosolta nousemaan savea. Jaakko teki itsekin työtä entisellä uutteruudella ja virkeydellä. Monet hyvät vuodet tulivat siihen avuksi ja palkitsivat moninkertaisesti tuon uutteran työmiehen hien ja väen, sillä hallakin oli paennut nyt jo etemmäksi, ankaran työn ja maan kuivumisen pakosta.
Kaikkien noiden ponnistuksien seurauksena oli se, että heidän varallisuutensa alkoi karttua siihen määrään asti, että kyläläisilläkin oli siitä puheen-ainetta. Ei heillä ollut enään ruoan eikä juoman puutetta. Aitassa oli heillä viljaa tallella katovuodenkin varalla ja navetta oli täynnä mylviviä eläimiä. Ei heillä ollut velkaa penniäkään yhdellekään ihmiselle, sillä he olivat hevosenkin hinnan jo kaikki maksaneet, joka hinta heille oli niin paljon aikoinaan murhetta tuottanut; vieläpä olivat he hankkineet toisenkin hevosen.
Eräänä kertana istuivat Jaakko ja Mari kahden, uuden tupansa kamarissa. Kaunis ilma oli ulkona ja vieno tuuli huhautteli pehmeästi huonetten seiniin. Kesäisen syyspuolen päivän iltapuoli oli. Mari, ahkerana emäntänä ja perheen äitinä, kutoi sukkaa. Tarkan tallentajan merkkinä oli Marin vyöllä pieni avainkimppu. Jaakko istui mykkänä, poski käteen nojattuna. Kumpikaan ei puhunut mitään, sillä edelliset keskustelut olivat saattaneet heidän sydämiinsä sanomattoman tyytyväisyyden ja rauhan; he näyttivät elävän tunteittensa vallassa.
Silloin aukeni kamarin ovi äkkiä ja tyttö astui sisään.
"Mies näkyy kiertävän Metsälammen vainion ympärillä", sanoi hän.
Mari ja Jaakko menivät katsomaan.
"Voi isä! Isä, isä! tulkaa tänne! tulkaa taloon — tulkaa! tulkaa huoneesen — elkää sinne menkö — kuulitteko, isä? — voi, voi!" huusi melkein yhdellä hengähdyksellä Mari, heti kun hän oli tuon vainion ympäristöllä kulkevan miehen huomannut, vaikka kaukaa.