Mutta ullankanteella kuleksiva mies ei ollut kuulevinaankaan Marin värähtelevällä äänellä huudetuita rukouksia ja toivotuksia, vaan hän vetäysi puiden suojaan ja katosi metsään.
Mari tyrskähti katkeraan itkuun. Hän oli pitkän ajan päästä nähnyt isänsä, kaukaa oli hän nähnyt hänen, mutta yhtäkaikki oli Mari hänen tuntenut. Marin sydän ilostui nähdessään isänsä, katselemassa niitä viljelyksiä, joita he, vuosien kuluessa, olivat ponnistellen ja taistellen valmistaneet. Toivon säde lensi silloin hänen sydämeensä, että hänen isänsä on leppynyt, on anteeksi antanut, ja tuo toivon säde oli hänen huulillensa nuot hätähuudot ajanut. Mutta toivo petti; isä ei ollut vielä leppynyt, ei anteeksi antanut, sillä hän ei ollut kuulevinaankaan lapsensa hätäistä ja lapsellista huutoa ja kutsumusta, vaan hän vetäysi metsän kolkkoon suojaan, pois hätäilevän ja rukoilevan lapsensa näöstäkin; näyttipä siltä, kuin ei hän olisi tahtonut itseänsä ollenkaan nähtävän eikä tunnettavan. Oliko kumma jos Mari heltyi itkemään, kaikki nuo harkittuaan?
Kauvan suri Mari mennyttä tilaisuutta tavata rakasta isäänsä, kauvan Jaakon mieli oli apea, ajatellessaan appensa anteeksiantamattomuutta ja leppymättömyyttä.
Huhut Jaakon ja Marin aineellisesta vaurastumisesta olivat tunkeuneet Mäkelän Maunonkin korviin. Tuon ryöstö-yrityksen jälkeen ei Mauno luullut ketään ryöstäjäkseen muita kuin Jaakkoa ja kylässä kulkevan huhun mukaan piti hän sitä niin varmana, kuin viisi sormea kädessään. Mutta kun rosvot saatiin Marttalasta kiinni, joutui hän aivan pyörälle sen asian kanssa: tuo kiinnipano oli tapahtunut Jaakon toimesta ja kautta ja se oli aivan ristiriidassa hänen ryöväyksensä kanssa, ja hän koetti saada selville sitä asiaa minkä voi, mutta turhaan. Olisiko Jaakko ollut niin halukas noita pahantekijöitä kiinni vuovaamaan, jos hän olisi ollut osallinen tuohon ryöstöyritykseen? Mistä ja kuka oli se mies, joka hänen noiden hirviöin käsistä pelasti? Mistä oli Jaakolla tieto, että roistot saivat suojaa Marttalassa? Kas nepä kysymyksiä, joissa oli Maunolle seulomista ja ajattelemista.
Mauno oli monta kovaa sotaa sotinut sydämessään. Luonnollinen vanhemman rakkaus kyti alinomaisena, kalvaavana tuntona hänen sydämessään, mutta sitä ankarasti vastusti tuo itsepintainen jäykkyys, tekonsa ja sanansa pitävyys, josta hän oli yleiseen paikkakunnassa tunnettu. Juuri kun hän oli valloittamaisillansa sydämensä ja ottamaisillansa tyttönsä ja vävynsä kotiinsa, johon suuntaan Maunon vaimokin alituisesti vaikutti, tuli tuo ryöväysjuttu taas mieleen ja viritti Maunon vihan ja ennakkoluulot Jaakkoa kohtaan kaksinkertaisiksi. "Semmoinen hän on! Enkö minä sitä sanonut? Salakapakasta ei voi parempaa toivoakaan", oli Mauno silloin sanonut. — Kaksin kerroin sai Jaakko syyttömästi apeltansa vihaa ja ylenkatsetta, kaksin kerroin sai Marttalan Matti häneltä ylistystä ja kunniaa — syyttömästi hänkin; Matti oli arvannut niin laittaa; hän oli aikanansa taitava pelaaja.
Olipa Mauno jo kerran jälkisäädöksellä määräämäisillään omaisuutensa Matille, ja täydessä loistossaan näkyi nyt hänen vaalinsa oikeus tyttärensä naima-asiassa.
Kun tuo rosvojen kiinnipano Marttalassa tapahtui, aleni Matin ja hänen isänsä arvo niin Maunon silmissä, ett'ei hän pitänyt heitä enään ihmisinäkään, ja julkisesti oli hän heille eräänä kertana sanonut, ettei hän tahdo olla rosvojen suojelijain seurassa, ja siitä herran hetkestä ei nähty Maunon ja marttalaisten seurustelevan. "No kaikkia sitä näkee ja kuulee! Kuka tuota olisi uskonut? Huono olisi hänkin ollut lapseni elämän kumppaniksi, kenties huonompi kuin tuo toinen, vaikk'ei hänkään häävi ole", oli Mauno silloin sanonut. Ensikerran eläessään oli hän siten tunnustanut erehtyneensä, ensikerran vaalinsa väärin toimittaneensa, mutta sillä ei hän vielä tunnustanut sitä vaalia oikeaksi, jonka hänen lapsensa itse oli oman sydämensä vaatimuksesta, oman mielensä mukaan tehnyt.
Niin oli Matin arvo Maunon silmissä alennut, mutta Jaakon arvo ei ollut samassa vertaisuudessa ylennyt. Vaikka hän harkitsikin Jaakkoa vapaaksi tuosta ryöväyksestä, ei kuitenkaan voinut Maunon silmissä se pirullinen ja saastainen tahra poistua pois. Jaakosta, jolla ilkeä koston-pyytäjä oli kokenut so'aista häntä, vaan Jaakko pyöri kuin pyörikin hänen ryövääjänään.
Usein oli Mauno syviin ajatuksiin vaipuneena pitkät ajat. Siitä heräsi hän tavallisesti niinkuin unesta. Silloin nähtiin hänen aina pujauttavan päätään ja kuultiin sanovan: "jos, jos", mutta kukaan ei tietänyt mitä tuo "jos" merkitsi.
Niinkuin jo mainittiin, oli huhut Jaakon ja Marin hyvästä toimeentulosta tunkeunut Maunonkin tietoon. Hän tahtoi omin silmin nähdä, kuinka paljon perää tuossa huhussa oli. Siinä tarkoituksessa lähti hän ypöyksin metsiä myöten kiertelemään Tinttalan tiluksille, sillä ei hän olisi yhdenkään ihmisen suonut näkevän, että hän meni hyljätyn tyttärensä ja vävynsä kotia katsomaan. Niinkuin jo tiedämme, nähtiin hän siellä kumminkin. Sieltä palatessaan oli Mauno tavallista tiheämmin ja tavallista pitempään ajatuksiinsa vaipuneena ja tavallista useammin kuultiin tuo "jos, jos"; erään kerran kuultiin hänen lisäävän: "jos ei hän olisi ollut minua rosvoamassa."