Ei ole vielä mainittu, että Jaakko oli parina vuotena jo hankkinut itsellensä huvittavaa ja hyödyttävää kirjallisuutta. Korpelassa kylvetty siemen oli kyllä heti itänyt, mutta nyt vasta se orasti. Jaakon oli aina mieli halannut kirjallista tietoa, mutta jokapäiväisen elämän surut ja huolet olivat hänellä näihin aikoihin saakka olleet niin ankarat, ett'eivät hänen aineelliset varansa sitä sallineet. Mutta kun hänen ajallinen elämänsä oli nyt vaurastunut, rupesi hän tyydyttämään henkistä tarvettansa, ja hänellä oli nyt oikein kahdet sanomalehdet, jotka riippuivat kahtapuolta kamarinsa akkunaa, pisteltynä järjestyksessä pitkiin nauloihin.
Näinä aikoina Jaakko sai ensimäisen verokirjansa, sillä uudistalon vapaa-vuodet olivat jo loppuun kuluneet. Olipa Jaakko milt'ei mielissään, saatuansa kirjallisen osoituksen yhteiskunnallisista velvollisuuksistaan. "Jopahan rupeavat meitäkin ihmisinä pitämään, koska verokirjan lähettivät", oli Jaakko sanonut, verokirjan saatuansa, vaikka tuo käskevä seteli on monelle vastenmielinen.
Jaakko rupesi nyt ottamaan osaa kunnallisiin keskusteluihin, sillä hän tunsi olevan itsellänsä oikeuksia, koska oli saanut velvollisuuksiakin. Useinkin hän antoi niissä valaisevaisia ohjeita, sillä hänellä oli nytkin jo avarammat ja vapaammat käsitteet yhteiskunnallisista asioista, kuin monella muulla. Mutta tavallisesti katsottiin hänen ohjeensa ja neuvonsa ylen. Kun Jaakko ensikerran puhui kunnalliskokouksessa, katsoivat muut kokouksessa olijat pilkallisesti ja kysyvästi toisiaan silmiin, suu ilvehymyssä, ja melkeinpä he olivat nauruun purskahtamaisillansa. Minkätähden! Sen vuoksi kun hän oli —. köyhä uudistalolainen, Tintta Jaakko vaan, ja hän tulee puhumaan mielipiteitänsä kuntakokouksessa.
Semmoinen oli Jaakon ja Marin arvo ja asema appelassa ja kylässä, semmoinen oli myös heidän aineellinen toimeentulonsa sillä aikakaudella.
XII.
Kasvatuksen arpia — syvä lankeemus.
Edelleen teki Jaakko työtä uudessa talossaan, ja työ vaikutti terveellisesti hänen ulkonaiseen ja sisälliseen elämäänsä. Hän tuli työnsä kautta ja voimasta hyödylliseksi jäseneksi perheelleen ja siinä samassa yhteiskunnalle. Heidän aineelliset varansa olivat työn ja toimen kautta karttuneet siihen määrään, että he voivat murheettomina syödä omaa leipäänsä. Monta intohimoa, monta kasvatukselta perittyä helmasyntiä tuli tuon työn kautta kuoletetuksi, ja yhä enemmän sielu puhdistui ja varttui varsinaiselle elämälle, täyttämään niitä pyhiä velvollisuuksia, joita perhe-elämällinen kutsumus myötänsä tuo. He olivat taistelleet monta taistelua, taistelleet jokapäiväisen elämän toimeentulon eduksi, raakaa maata ja kovaa luontoa vastaan, mutta tuo jäykkä ja kova korpi ei antanut aihetta mihinkään katkeraan taisteloon. Sillä vaikka hän tekikin kovaa vastarintaa valloittajilleen, teki hän sen vaan ikäänkuin pilan vuoksi, ja sittenkun hän oli voitettu, hymyili hän vaan niin mieluisesti ja antautui ainaiseksi palvelijaksi valloittajalleen. Pakotusta ja hikeä tuotti tosin tuokin taistelu, mutta ei tuo pakotus ollut sydämen pakotusta, vaan se oli ruumiin väsymystä ja uupumista, jonka kova työ lahjoittaa kullenkin ahkeralle tekijällensä, ainakin kerran päivässä, mutta joka illalla työstä päästyä heitti niin mieluisan muiston ja tunnon spdämeen, että tänäkin päivänä on taasen elämän velvollisuudet täytetty.
Vettä, karpaleita puristi tuokin taistelu, mutta ne eivät olleet niitä karpaleita, joita sydämen murhe ja tuska puristaa ulos ihmisen sydämestä silmien kautta ja joita sanotaan kyyneleiksi, ei, ne olivat vaan vaivoista valuvaa hikeä, jotka jättivät sydämen rauhaan ja kuivuivat itsestänsä yön levähdyksellä, huomenna taas uudestaan vuotaaksensa.
Paljon, paljon olivat uudistalon asukkaat taistelleet toisenlaistakin taisteloa, joka ei tyytynytkään tuohon ulkonaiseen, elämän surun ahdistukseen ja ruumiin voimien uuvutukseen, vaan uuvutti ja murti sisällisiä sielun voimia. Se taistelu oli ihmisellisen kunnian, arvon ja oikeuden taitelua. He olivat joutuneet ilkeän kostonpyytäjän uhriksi, ja tuo kostonpyytäjä koetti kostonpyyntöään ajaa perille kavaluudella ja viekkaudella. Nuo hänen vehkeensä olivat siihen määrään onnistuneet, että heidän kunniansa oli vaarassa, ja se puristi monta kyyneltä heidän silmistänsä ja tuotti monta murhetta heidän sydämiinsä. Kummankin taistelun olivat he taistelleet lähes voitollisesti, vaikka kyllä usein näytti siltä, että totuus sortuisi ja vääryys ja kavaluus vaan rehoittaisi täällä maan päällä.
Noita kaikkia muistelivat he usein, varsinkin kauniina, tyyneinä ja hämärinä syysiltoina työstä päästyään, jolloin laskevan auringon säteet laativat taivaan reunat purppuran-punaisiin verhoihin, punaten yön verhoksi vetäyneen pilven härmän, ja jolloin ihmishenki niin mielellään muistelee menneitä aikoja, samassa kuin se pyrkii saamaan vastausta suurelle hengelliselle kysymykselleen — tulevaiselle elämälle.