Tuommoisia kauniita iltoja oli sekin aika, jona Jaakko näytti erinomaisemmasti ajatuksiinsa vaipuneelta; luultavasti hän ajatteli nytkin menneitä ja kenties tuleviakin aikoja. Mari oli myös siinä ja äänettöminä istuivat he kamarissaan pitkän ajan.
"Minä olen tässä miettinyt jotain", sanoi Jaakko vihdoin, katkasten siten äänettömyyden.
"No mitä vainen?" kysyi Mari.
"Että lähdemme kaupunkiin".
"Yhdessäkö?"
"Niin".
"Ja mitä varten?"
"Minulla ei ollut sinulle antaa minkäänlaisia morsiuslahjoja, naimisemme aikana, ei muuta kuin turmeltunut oma itseni. Me olemme paljon tehneet työtä, paljon nähneet vaivaa ja Jumala on työmme palkinnut. Nyt lähdemme yhdessä kaupunkiin, 'morsian-markkinoille'. Myöhäistä on se tosin, mutta parempi myöhäänkin kuin ei koskaan", esitteli Jaakko.
"Sinulta en odottanutkaan mitään maallisia rikkauksia, tiesinhän sen, ett'ei niitä sinulla ole. En sinulta vaatinutkaan muuta kuin oman itsesi, ja siinä oli minulle kylläksi. Minä näin sinun läpitsesi, näin sinussa piilevän miehen, toivoin sinusta tulevan miehen ja sentähden uskalsin minä yhdistää kohtaloni sinun kohtaloosi. Sinusta on tullut mies, kuten ennustin, ja työllä ja totuudella olet sinä sen toteen näyttänyt koko maailmalle. Se on tosi, että kävisin mielelläni kaupungissa, jossa olen käynyt kerran vaan ennen. Tosin ei minun mieleni tee mitään kalliita morsiuslahjoja, mutta olisihan yhtä ja toista, joka olisi paremmin tarpeen. Sentähden suostun ilolla esitykseesi ja lähden kanssasi kaupunkiin, semminkin kun lapsiltakin on hyvä pääsy. — Sinä olet hyvä ja oivallinen aviokumppani", sanoi Mari ja syleili innokkaasti miestään.
Eihän muuta. Huomenna ruvettiin puuhaamaan kaupunkikuormaa ja Jaakko vei reellä kaksi kuormaa maatavaroita kylään, jotka kylässä sitten sälytettiin kärryille, vietäväksi kaupunkiin, joilla myötyinä saataisiin rahoja tarpeellisiin ostoksiin.