"Ah … paratiisista!… Täkäläiset ihmiset väittävät, ett'ei paratiisi ole meitä varten."
"Olisitteko siis ehkä maurilainen, tahi…" (tämän lausuin empien, uskallanko sitä sanoakaan) "juutalaista rotua."
"En, en! Näettehän, että olen mustalaisia. Tahdotteko, niin ennustan teille la baji. Ettekö ole kuullut puhuttavan Carmencitasta? Minä se olen."
Siihen aikaan — siitä on nyt jo viisitoista vuotta — olin vielä sellainen vääräuskolainen, ett'en pelosta väistynyt noidan tieltä. Oivallista, ajattelin vain; viime viikolla söin illallista maantieryövärin seurassa ja nyt syön jäätelöä paholaisen palvelijattaren kanssa. Matkustaessa pitää kokea kaikkea. Sitä paitse oli minulla erityinen syyni ylläpitää tuttavuuttani Carmencitan kanssa. Koulusta päästyäni olin, häpeä sanoa, menettänyt jonkun aikaa salaisten tieteiden tutkimiseen ja olinpa useita kertoja koettanut loihtia esille henkiäkin pimeydestä. Tosin olin jo aikoja sitten saanut kylläkseni tällaisista tutkimuksista, mutta kuitenkin säilyi minussa jonkunlainen uteliaisuus kaikkea taikauskoa kohtaan; sen vuoksi kuvittelin heti erittäin hauskaksi saada tietää, mihin saakka taikausko oli kehittynyt mustalaisten keskuudessa.
Yhäti keskustellen saavuimme neveriaan ja istuimme pian pienen pöydän ääressä, jota valaisi lasipulloon pistetty kynttilä. Nyt voin kaikessa rauhassa tarkastella gitana- (mustalais) tyttöäni, ell'en välittänyt muutamista kunniallisista ihmisistä, jotka jäätelöä syödessään näyttivät kummeksivan nähdessänsä minut niin hyvässä seurassa.
Epäilen kovin oliko neiti Carmen puhdasrotuinen mustalainen; ainakin oli hän sanomattoman paljo kauniimpi kuin kaikki ne mustalaiset, joita ikinä olen tavannut. Jos nainen mieli olla kaunis, tulee hänen espanjalaisten mielestä yhdistää kolmekymmentä hyvää ominaisuutta taikka, jos niin tahdotaan, pitää hänet voida kuvata kymmenellä laatusanalla, joista jokainen soveltuu kolmeen osaan hänen olennossaan. Hänellä tulee esim. olla kolmet tummat: silmät, silmäterät ja kulmakarvat; samoin kolmet hienot: sormet, huulet ja suortuvat j.n.e. Lopusta saatte tiedot Brantômen kronikasta.
Carmenilla ei ollut niin monta täydellisyyttä. Hänen yksivärinen ihonsa oli kovin vaskenkarvainen. Silmät olivat vinot ja ihmeteltävän läpitunkevat; huulet hieman paksut, mutta kaunispiirteiset, ja näiden takaa välkkyivät mantelinvalkoiset hampaat. Hiukset olivat hiukan karheat, mutta pitkät ja kiiltävän mustat eli oikeammin välkkyivät ne sinertävän mustilta kuin korpin siivet. Ett'en väsyttäisi lukijaa liian monisanaisella selityksellä, mainitsen vain lyhyesti, että jokaisen vajavaisuuden täydellisenä vastapainona oli hänessä joku hyvä avu. Hän oli omituinen ja vielä kaunotar, joka alussa hämmästytti, mutta jota ei koskaan voinut unhottaa. Silmien ilme oli samalla kiihkoinen ja niin villi, ett'en ole sen jälkeen toista samanlaista tavannut. Mustalaisen silmä on hukan silmä, sanoo espanjalainen sananlasku, joka todistaakin tarkkaa havaintokykyä. Ell'ei teillä ole tilaisuutta käydä Eläintarhassa katsomassa hukan silmiä, niin katsokaa kissaanne, kun se väijyy varpusta.
Tietysti olisi ollut naurettavaa vaatia häntä ennustamaan täällä kahvilassa. Senpä vuoksi pyysinkin lupaa saattaa kauniin noita-impeni kotiinsa. Tähän hän verrattain helposti suostuikin; halusi vain sitä ennen saada tietää, kuinka myöhäinen nyt oli ja pyysi minun lyöttämään taskukelloani.
"Onko tämä todellakin kultakello?" hän kysyi katsellen sitä tavattoman tarkkaavasti.
Oli jo täysi yö, kun lähdimme taivaltamaan hänen asuntoansa kohti. Myymälät olivat jo suljetut ja kadut melkein autiot. Mentyämme yli Guadalquivir-joen sillan suuntasimme kulkumme etäisimpään etukaupunkiin ja pysähdyimme erään talon edustalle, joka ei suinkaan palatsilta näyttänyt. Kolkutettuamme tuli eräs lapsi avaamaan ovea. Carmencita lausui hänelle muutamia sanoja minulle oudolla kielellä, joka, kuten myöhemmin sain kuulla, oli Espanjan mustalaisten murretta ja käy nimillä rommani eli chipe calli.