Kysyin häneltä, milloin taas tapaisimme toisemme.
"Sitten kun sinä olet vähemmän tuhma," vastasi hän nauraen, mutta lisäsi vakavammin: "Mutta tiedätkös, José, että minä luulen rakastavani sinua … hiukan verran. Mutta se ei voi olla pysyvämpää tunnetta. Villakoira ja susi eivät sovellu yhteen. Ehkä voisin tulla vaimoksesi jos alistuisit Egyptin lain alaiseksi. Mutta nyt lörpöttelen minä jo tuhmuuksia: ei se käy laatuun. Usko minua, poikaseni, että toistaiseksi olet päässyt helpolla. Tapasit paholaisen, niin, juuri paholaisen, jonka ei tarvitse aina olla mustan … niskojasi ei piru katkaise. Tosin käyn minä villaisissa, mutta lammas minä en ole. Vie kynttilä majarillesi (pyhälle Neitsyellesi); sen on hän hyvin ansainnut. Kas niin, hyvästi siis vielä kerran! Eläkä mieti sen koommin Carmencitaa, muuten naittaa hän sinulle puujaloilla käyvän lesken."
Näin puhuessansa nosti hän telkimen pois ovelta ja niin poistuimme talosta. Kadulle tultuamme kietoi hän itsensä mantiljaansa ja hävisi tiehensä.
Tällä kertaa puhui hän totta. Viisaasti olisin tehnyt, jos en olisi häntä sen koommin ajatellut. Mutta tuon hauskan päivän jälkeen Candilejokadun varrella en voinut enää muuta ajatella. Kuljeskelin päiväkaudet ympäri kaupunkia toivoen, että tapaisin hänet. Kyselin häntä tuolta vanhalta ämmältä ja kalakauppias Pastialta. Kumpikin kertoivat hänen matkustaneen Laloroon (punaiseen maahan), millä nimellä mustalaiset tarkoittavat Portugalia. Arvatenkin oli Carmen pyytänyt heitä antamaan minulle tämän vastauksen, mutta ymmärsin kohta, että he valhettelivat.
Muutamia viikkoja myöhemmin olin vahdinpidossa kaupungin tulliportilla. Vähän matkan päässä portilta oli kehysmuuriin tullut aukko eli repeämä, jota juuri korjattiin, yöksi määrättiin vahti estämään mahdollisia salakuljettajia. Päivän aikana näin Lillas Pastian kävelevän pari kertaa päävahdin ohitse ja juttelevan eräiden toverieni kanssa, jotka kaikki tunsivat hänen kalansa ja vielä paremmin hänen omenakakkunsa. Sitten lähestyi hän minua ja kysyi, olinko kuullut uutisia Carmenista.
"En ole," vastasin.
"No, pian saatte kuulla hänestä."
Hän olikin oikeassa. Minut määrättiin yöksi vartioimaan mainittua kaupungin muurin aukkoa. Niin pian kuin korpraali oli poistunut, näin erään naisen tulevan vastaani. Sydämeni sanoi heti, että se oli hän, Carmen. Kuitenkin huusin hänelle vastaan:
"Pois! Tästä ei pääse kukaan!"
"Elkäähän tekeytykö häijyksi," sanoi hän nostaen huntuansa.