"Mitä? Sinäkö Carmen?"
"Minä, ystäväni. Mutta lyhyet puheet ovat parhaat: tahdotko ansaita douron (kolikon)? Tiedän väkeä olevan tulossa tänne salatavarain kanssa; anna heidän pujahtaa tästä kaupunkiin."
"En," vastasin minä. "Käskyn mukaan on minun juuri se estettävä."
"Käsky! Käsky! Etpäs sinä käskyistä välittänyt Candilejokadulla."
"Ah!" huudahdin vallan hämmästyneenä tuota muistellessani, "se päivä kannattikin unhottaa kaikki käskyt! Mutta salakuljettajain syntirahoista minä en huoli."
"No, jos et välitä rahasta, niin voimmehan syödä päivällistä vanhan
Dorotean luona eikö totta?"
"Ei," sanoin minä, vaikka olin vähällä kuristua tästä ponnistuksesta.
"Minä en voi."
"Vai niin. Mutta jos sinä olet mahdoton, niin voinhan minä kääntyä muidenkin puoleen. Ehdotan luutnantillesi, että hän tulisi kanssani Dorotean luo. Hän näyttää hauskalta mieheltä ja hän voi määrätä tähän toisen vartijan, joka ei huomaa sitä, mitä hänen ei tarvitse huomata. Hyvästi siis, kanarialintu! Nauranpa sangen makeasti, jos joskus saan kuulla käskyn olleen viedä sinut hirteen."
Olin kyllin heikko kutsuakseni hänet takaisin. Lupasin tarvittaessa laskea mustalaiset tästä kaupunkiin, jos hän puolestansa lupaisi palkita minut niinkuin viimeksi. Heti vannoi hän täyttävänsä lupauksensa jo seuraavana päivänä ja riensi sitten ilmoittamaan asiasta vähän matkan päässä oleville tovereillensa. Näitä oli viisi ja näiden joukossa myöskin Pastia; kaikilla oli heillä kantamuksensa englantilaista kauppatavaraa. Carmen astui edellä jonkunlaisena etuvartijana. Kastanjeteilla oli hänen määrä ilmoittaa, jos patrulli sattui lähelle. Mutta tätä merkkiä ei hänen lainkaan tarvinnut antaa. Salakuljettajat olivat hetken kuluessa päässeet vaaratta ohitse.
Seuraavana päivänä menin Candilejon kadulle. Sain odottaa kotvan, ennenkuin Carmen saapui. Hän oli jotenkin huonolla tuulella.