"En pidä ihmisistä, joita täytyy rukoilla", sanoi hän. "Edellisellä kerralla teit sinä minulle paljo suuremman palveluksen tietämättä, hyötyisitkö siitä ensinkään. Eilen tingit kanssani kauppiaan lailla. En tiedä, miksi ollenkaan tulin tänne, sillä sinua en enää rakasta. Kas tuossa, ota douro vaivoistasi!"
Ei paljo puuttunut, ett'en viskannut tarjottua rahaa hänelle vasten kasvoja ja oikein olin pakotettu ponnistamaan kaikki voimani, ett'en löisi häntä. Tunnin aikaa riideltyämme, poistuin talosta vimmoissani. Harhailin jonkun aikaa kaupungilla kuljeskellen sinne tänne kuin höperö. Vihdoin menin sisälle erääseen kirkkoon, etsin pimeimmän kolkan ja itkin kuumia kyyneliä.
Äkkiä kuulin jonkun lausuvan:
"Rakuunan kyyneliä! Niistä tahdon minä valmistaa lemmenjuoman!"
Nostin silmäni ylös ja näin Carmenin edessäni.
"Kuules, kotipuolen mies, vieläkö sinä minusta välität?" kysyi hän. "Minun täytyy kuitenkin rakastaa sinua yhä … vastoin tahtoani, sillä kun sinä olit poistunut, en tiennyt, mikä minua vaivasi. Kas niin, nyt rukoilen minä sinua lähtemään kanssani Candilejokadulle."
Pian teimme taas sovinnon, mutta oikukas hän oli kuin ovat säät vuoristossa. Päivän kauneimmin paistaessa on myrsky lähellä vuoristossamme. Hän lupasi tulla toisenkin kerran kanssani Dorotean luo, vaan ei tullutkaan. Vanha Dorotea kertoi minulle kohteliaimmalla tavalla että hän oli matkustanut Laloroon — Egyptin asioissa.
Tietäen tällaiset puheet jo ennakolta valheiksi, etsin minä häntä kaikkialta, missä hän mahdollisesti voi olla, ja kävelin parikymmentä kertaa päivässä pitkin Candilejokatua. Istuin eräänä iltana Dorotean luona, jonka olin melkein kesyttänyt maksamalla silloin tällöin hänen puolestansa lasin anisettia, kun Carmen äkkiä astui sisään, mukanansa eräs nuori luutnantti meidän rykmentistämme.
"Mene pian tiehesi," sanoi hän minulle baskin kielellä.
Tunsin sydämeni vihasta kouristuvan enkä liikahtanut mihinkään.