Olin usein kuullut puhuttavan salakuljettajista, jotka kuljeskelivat Andalusiassa ratsastaen hyvien hevosten seljässä, pyssy kädessä ja rakastajatar tarakassa takana. Hengessä ratsastin jo vuorten ja laaksojen halki pitäen kaunista mustalaistyttöä takanani. Mutta kun rohkenin puhua hänelle tästä, nauroi hän kylkiänsä pidellen ja vakuutti minulle, ettei mikään ollut ihanampaa kuin öitsiminen metsänuotiolla, olletikin sitten, kun kukin aviomies vetäytyy vaimonsa kanssa kolmesta tynnyrivanteesta ja kankaasta tehtyyn pieneen telttaansa.
"Jos minä saan sinut vuoristoon," sanoin hänelle, "niin olenkin varma sinusta! Sillä siellä eivät luutnantit ole jakamassa kanssani."
"Ah! sinä olet mustasukkainen," vastasi hän. "Sitä pahempi sinulle. Kuinka voit sinä olla niin tuhma? Vai etkö näe jo siitä, että rakastan sinua, kun en ole koskaan pyytänyt sinulta rahaa?"
Hänen näin puhuessansa syntyi minussa erityinen halu kuristaa hänet kuoliaaksi.
Mutta lyhyesti sanoen hankki Carmen minulle sivilipuvun, jossa pääsin pujahtamaan Sevillasta aivan tuntemattomana. Vaelsin Jereziin ja vein Pastialta saamani suosituskirjeen eräälle sikäläiselle anisettikauppiaalle, jonka luona salakuljettajat tavallisesti kokoontuivat. Siellä esitettiin minut näille ja Dancaire-niminen salakuljettajain päämies otti minut joukkoonsa. Jerezistä matkasimme Gauciniin, missä tapasin Carmenin, joka siis piti lupauksensa. Retkillä oltaessa oli hän meidän vakoilijamme eikä parempaa voinutkaan löytyä.
Tällä kertaa saapui hän Gibraltarista, missä oli sopinut erään laivurin kanssa niiden englantilaisten kauppatavarain lähettämisestä, jotka meidän oli vastaanotettava Espanjan rannikolla. Siirryimme Esteponaan odottamaan niitä ja piilotimme sitten osan niistä vuoristoon; lopun kanssa läksimme kulkemaan Rondaan. Sielläkin oli Carmen valmistanut tulomme. Hän se näet ilmoitti meille, milloin oli otollinen päästä kaupunkiin kenenkään huomaamatta.
Tämä ja muutamat seuraavat matkat onnistuivatkin hyvin. Salakuljettajain elämä miellytti minua jo enemmän kuin sotilaan. Minä voin jo antaa lahjojakin Carmenille. Nyt oli minulla rahaa ja rakastajatar. Eikä minua omatuntokaan vaivannut: hyvä syhy ei tunnu kutkulta, sanovat mustalaiset. Kaikkialla otettiin meidät hyvin vastaan. Kumppalini kohtelivat minua niinikään hyvin, osoittivatpa vielä erityistä hienotunteisuuttakin minua kohtaan. Syynä tähän oli tekemäni murha, sillä heidän joukossansa ei ollut ketään, joka olisi suorittanut sellaisen sankarityön.
Mutta enin miellytti minua tässä uudessa elämässäni se, että usein sain tilaisuuden tavata Carmenin. Hän oli minua kohtaan ystävällisempi kuin koskaan ennen. Mutta toverieni läsnäollessa ei hän myöntänyt olevansa rakastajattareni. Vieläpä pakotti hän minun lupaamaan kaikilla mahdollisilla tavoilla, ett'en suinkaan kertoisi heille mitään suhteestamme. Ja minä olin niin heikko tämän nartun edessä, että taivuin kaikkiin hänen oikkuihinsa. Muuten oli tämä ensi kerta, kun hän esiytyi minua kohtaan kunniallisen naisen säädyllisellä, kainoudella. Minä taas olin kyllin typerä ja uskoin, että hän todella oli korjautunut entisistä käytöstavoistansa.
Meidän joukkomme, johon kuului 8-10 miestä, yhtyi ainoastaan tärkeimpinä hetkinä; tavallisesti liikuimme kaupungeissa ja kylissä kaksi ja kolme miestä yhdessä. Jokaisella meistä oli olevinaan ammattinsa: kuka oli vaskiseppä, kuka hevoiskauppias j.n.e. Minä olin rihkamakauppias, mutta en tuon Sevillassa tekemäni kamalan teon jälkeen uskaltanut esiytyä suuremmissa kaupungeissa. Eräänä päivänä tai oikeammin yönä olimme sopineet yhtyä Végerin juurella. Dancaire ja minä saavuimme sinne ennen muita. Dancaire oli erittäin iloisella tuulella.
"Pian saamme uuden toverin," sanoi hän. "Carmen on taas tehnyt oikean mestarikaappauksen. Hän on saanut puolisonsa (= rom'insa), joka oli päämiehenä Tarifassa, pakenemaan meidän turviimme."