Minä aloin jo ymmärtää mustalaisten kieltä, jota melkein kaikki kumppalini puhuivat, ja sana "puoliso" sai minut säpsähtämään.
"Kuinka? Puolisonsako? Onko hän siis naimisissa?" kysyin iloiselta päämieheltä.
"On," vastasi hän, "mustalaisessa Garcia Borgnessa (= Silmäpuoli) löysi hän yhtä oikullisen aviomiehen kuin hän itsekin on. Viimeksi oli hän tuomittu kaleeriorjuuteen. Mutta Carmen peijasi erään sotalääkärin ja sai hänen antamallansa todistuksella miehensä vapaaksi…Ah, se tyttö vastaa painonsa kultaa! Pari vuotta on hän jo työskennellyt saadaksensa miehensä vapauteen. Mutta ei vain onnistunut, ennenkuin paikkakunnalla tapahtui lääkärin vaihdos. Uuden lääkärin hän näkyy saaneen pian taipumaan tahtoonsa."
Voitte arvata, minkä nautinnon tämä uutinen minulle tuotti! Pian sain nähdä Garcian. Hän oli inhottavin hirviö, minkä mustalaisakka koskaan on imettänyt: musta iholtansa ja vielä mustempi sielultansa ja sitä paitse julkein rikoksentekijä, mitä elämässäni olen tavannut.
Carmen saapui hänen kanssansa. Kannatti nähdä, millä katseilla hän säesti puheensa, kun hän minun läsnäollessani kutsui häntä puolisoksensa, taikka hänen virnistelynsä niin pian kuin mies kääntyi pois päin. Minua tuollainen käytös kovin inhoitti. Koko yökautena en puhunut hänelle sanaakaan. Seuraavana aamuna sidoimme kukin tavarapakkamme ja lähdimme taivaltamaan, kun äkkiä huomasimme tusinan ratsumiehiä kintereillämme. Andalusialaiset kerskurit, jotka alinomaa lörpöttelivät joukkotapoista, kävivät kohta surkeiksi hahmoltansa. Pelastautukoon, ken voi, huusivat he. Mutta Dancaire, Garcia, eräs pulska poika Eoijasta nimeltä Remendado ja Carmen eivät menettäneet malttiansa.
Muut olivat jo jättäneet muulinsa ja hypänneet viereiseen rotkoon, minne ratsumiehet eivät voineet seurata heitä. Elukoita emme mekään katsoneet voivamme pelastaa, joten irroitimme kalliimmat tavarat muulien seljästä, sälytimme ne selkäämme ja koetimme pelastua syöksymällä jyrkimpiä vierteitä alas laaksolouhikkoa kohti. Vierteissä heitimme tavarasäkit vierimään edellämme ja livuimme alas kuin olisimme mäkeä laskeneet.
Sillä välin ampuivat ratsumiehet peräämme alinomaa. Ensi kerran kuulin silloin luotien vinkuvan korvissani. Mutta en minä siitä paljoakaan peljästynyt. Ja kun naisia vielä on mukana, niin ei pelkoansa toki viitsisi näyttääkään. Me pääsimmekin pakoon kaikki muut, paitse poloinen Remendado, joka sai luodin munuaisiinsa. Nähdessäni hänen kaatuvan, viskasin myttyni pois ja yritin ottamaan hänet mukaani.
"Tuhannen pöllö!" huusi Garcia minulle, "mitä me tuolla raadolla teemme? Lopeta hänet eläkä hukkaa tavaroitasi."
"Heitä alas hänet!" huusi myöskin Carmen.
Väsymys pakottikin minut laskemaan hänet hetkeksi erään kallion juurelle. Samassa lähestyi Garcia haavoitettua ja laukaisi hänelle luodin päähän.