"Pitää sen olla jo aika mestarin, joka nyt tuntee hänet," sanoi hän, "sillä 12 haulia on hänen säpäleisissä kasvoissansa!"
"Sellaista kaunista elämää minä olen saanut elää," sanoi don José huo'ahtaen ja jatkoi taas:
Illaksi pääsimme erään hallikauppiaan luo aivan väsyneinä ja nälkäisinä.
Mutta muulimme menetimme ikipäiviksi. Pirullinen Garcia ei ollut millänsäkään, veti kortit taskustansa ja aloitti pelin Dancairen kanssa pahanpäiväisen kynttilän valossa. Sillä välin laskeusin minä lepäämään taivas-alle, katselin tähtösiä ja muistelin Remendadoa: mietin että olisipa tainnut olla parasta kuolla hänen sijastansa.
Carmen oli kyykähtänyt minun läheisyyteeni, päräytteli silloin tällöin kastanjettejansa ja hyräili jotakin. Sitten lähestyi hän minua ikäänkuin olisi tahtonut kuiskata jotakin korvaani ja suuteli minua pari, kolme kertaa melkein vastoin tahtoani.
"Sinä olet pahahenki," sanoin hänelle.
"Niin olenkin," myönsi hän.
Muutamia tunteja levättyänsä riensi hän Gauciniin ja seuraavan päivän aamulla toi eräs nuori vuohipaimen meille leipää. Päivän vietimme vielä entisillä sijoillamme, mutta yön aikana läksimme liikkeelle Gaucinia kohti. Vartosimme tietoja Carmenista. Mutta turhaan. Päivän sarastaessa näimme erään muuliajurin tulevan vastaamme hyvin puetun ja päivänvarjostimella varustetun naisen kanssa; mukanansa oli tällä pieni tyttönen, joka näytti olevan naisen palvelustyttö.
"Kas, tuossa lähettää pyhä Nikolaus meille kaksi muulia ja pari naista," sanoi Garcia; "oikeastaan olisimme tarvinneet neljä, mutta sama se, nuo minä kaappaan."
Hän otti pyssynsä ja lähti astumaan metsäpolkua myöten piileksien pensastossa, ett'eivät tulijat vain häntä huomaisi. Dancairen kanssa seurasimme me häntä vähän matkan päässä. Tultuamme pyssynkantaman päähän, astuimme esille ja huusimme muulimiehelle: seis! Meidät huomatessansa ei nainen suinkaan kauhistunut, vaikka jo pukumme olisi pitänyt riittää peljättämään häntä, vaan purskahti äänekkääseen nauruun.