"Me emme voineet sopia keskenämme," vastasin minä. "Minä rakastan Carmenia ja tahdon omistaa hänet yksinäni. Garcia oli konna ja muistanpa vielä, miten hän Remendado poloisen lopetti. Nyt meitä ei enää ole kuin kaksi, mutta me olemmekin kelpo poikia. Kuules, hyväksytkö sinä minut ystäväksesi elämässä ja kuolemassa?"
Dancaire, joka oli noin 50-vuotias mies, ojensi minulle kätensä huudahtaen:
"Hiiteen rakkausjutut! Jos olisit pyytänyt häneltä omistusoikeuden Carmeniin, olisi hän myynyt sen yhdestä piasterista. Niin, nyt on meitä ainoastaan kaksi. Kuinkas me huomenna tulemme toimeen?"
"Anna minun toimia yksin," vastasin hänelle. "Nyt en, hitto vie, pelkää ketään koko maailmassa".
Sitten hautasimme Garcian ja muutimme leiripaikkamme pari sataa askelta edemmäs.
Seuraavana päivänä näimme Carmenin tulevan englantilaisen upseerinsa, kahden muulinajajan ja erään palvelijan seurassa.
"Minä pidän huolen englantilaisesta," sanoin Dancairelle; "peloita sinä toiset karkuun, he ovat nimittäin aseettomia."
Englantilainen osoittausi rohkeaksi mieheksi. Ell'ei Carmen olisi tyrkännyt häntä käsivarteen, olisi hän tehnyt lopun minusta. Lyhyesti, sinä päivänä voitin minä Carmenin takaisin ja ilmoitin ensi sanakseni, että hän oli nyt leski. Kuultuansa, kuinka tämä oli tapahtunut sanoi hän:
"Sinä olet siis ijankaikkinen hölmö! Garcian olisi pitänyt murhata sinut. Sinun navarralainen taistelutapasi on tuhma… Garcia on murhannut jo monta taitavampaa puukkomiestä kuin sinä olet. Mutta hänen aikansa oli siis tullut. Samoin on sinun tuleva."
"Entäs sinä? Ehkä lyö sinunkin viime hetkesi, ell'et ymmärrä olla oikea vaimo minulle."