"Olkoon menneeksi!" sanoi hän, "vaikka olenkin monta kertaa nähnyt kahvista ennustaessani, että meidän olisi lopetettava suhteemme. Vaan sama se: tottahan tulee joku, joka istuttaa!"
Ja sitten hän taas päryytteli kastanjettejansa niinkuin hän aina teki, kun tahtoi karkoittaa ikävät ajatuksensa.
Mutta anteeksi: kaikki nämä pikkuseikat omasta elämästäni ikävystyttävät teitä tietysti. Pian olenkin kertomukseni lopussa. Yhteiselämäämme kesti melkoisen kauvan. Dancaire ja minä hankimme muutamia tovereja, jotka olivat luotettavampia kuin edelliset kumppanimme, ja harjoitimme edelleen salakuljetusta. Tosin täytyy minun myöntää, että joskus väijyimme matkustajia valtateilläkin, mutta ainoastaan suurimmassa ahdingossa. Muuten emme heitä juuri pahoin pidelleet, tyydyimme vain siihen, että kiristimme heiltä rahat pois.
Muutaman kuukauden ajan olin Carmeniin vallan tyytyväinen. Hän oli edelleen hyödyllinen meille puuhissamme ilmoittamalla meille hyviä kauppamahdollisuuksia. Milloin liikkui hän Malagassa, milloin Cordovassa, milloin Granadassa; mutta jos minä vain äännähdinkään jätti hän heti kaikki ja saapui luokseni, kutsuinpa minä hänet sitten johonkin erillään olevaan mökkiin tai yönuotiolle.
Kerran kävin sentään levottomaksi hänen vuoksensa. Hän oli silloin Malagassa. Tiesin hänen iskeneen silmänsä erääseen sangen rikkaaseen kauppiaaseen, jolle hän luultavasti oli päättänyt tehdä samat kepposet kuin englantilaiselle Gibraltarissa. Huolimatta kaikista Dancairen kielloista, päätin etsiä hänet käsiini ja saavuin Malagaan keskellä päivää. Minä löysinkin hänet ja otin hänet mukaani. Sen jälkeen seurasi välillämme vakava selvitys.
"Tiedätkös, José," sanoi hän, "etten minä, vaimoksesi tultuani, enää voi rakastaa sinua yhtä paljo kuin silloin, kun olit vain minchorroni (rakastajani)? Minä en tahdo tulla häirityksi enkä varsinkaan kärsi, että minua komennellaan. Vapaa tahdon minä olla ja noudattaa omia mielihalujani. Elä siis saata minua äärimmäisyyteen. Jos sinä syyttä ikävystytät minua, niin löydän minä kyllä jonkun, joka tekee sinulle samoin kuin sinä teit Garcialle."
Dancaire rakensi jälleen sovinnon välillämme. Mutta kaikissa tapauksissa olimme sanoneet toisillemme yhtä ja toista, joka jäi kalvamaan mieliämme, emmekä siis olleet enää aivan entisellämme.
Hiukan myöhemmin kohtasi meitä eräs onnettomuus. Santarmit pääsivät kimppuumme. Dancaire ja kaksi muuta tovereistani saivat surmansa ja pari miestä joutui vangiksi. Minäkin sain pahanlaisen haavan ja ilman oivallista ratsuani olisin epäilemättä joutunut sotilaiden käsiin. Luoti ruumiissani ja aivan väsyksissä pääsin ainoan jäljelle jääneen seuralaiseni kanssa pakoon metsän peittoon. Ratsun seljästä noustuani menin tainnoksiin ja luulin kuolevani viidakkoon kuin ammuttu jänis. Kumppanini kantoi minut erääseen tuttuun vuoriluolaan ja läksi sitten viemään viestiä Carmenille.
Hän oli tähän aikaan Granadassa ja riensi sieltä heti paikalla luokseni. Eikä hän ummistanut silmäänsäkään, vaan hoiti minua sellaisella huolella ja osanotolla, ett'ei vaimo voi rakkaintakaan miestä paremmin hoitaa. Niin pian kuin jaksoin nousta jaloilleni, vei hän minut vallan salaa Granadaan. Mustalaisilla on kaikkialla luotettavat lymypaikkansa ja niinpä vietin minäkin kuusi viikkoa eräässä talossa, joka oli melkein etsivän poliisipäällikön talon vieressä. Monta kertaa näin akuttimien ra'osta hänen menevän ohitse.
Vihdoinkin paranin. Mutta sairasvuoteella levätessäni olin ehtinyt miettiä paljo asioita ja päätin vaihtaa elintapojani. Kerroin Carmenille aikeestani jättää Espanja ja siirtyä Amerikaan aloittaakseni siellä uutta kunniallista elämää.