Carmen loi minuun hurjat silmänsä ja sanoi:
"Olen aina ajatellut, että sinä kerran murhaat minut. Sillä kun sinut ensi kerran näin, tuli kotiportilla pappi vastaani. Ja etkös huomannut mitään omituista sinä yönä, jolloin läksin Cordovasta? Jänis juoksi poikki tien sinun hevosesi jalkojen välistä. Se on kirjoitettu."
"Carmencita, etkö sinä enää rakasta minua?"
Hän ei vastannut mitään. Istui jalat ristissä olkimatolla ja kuopusteli maata sormellansa.
"Carmen, vaihtakaamme elintapoja," sanoin hänelle rukoilevasti.
"Muuttakaamme asumaan jonnekin, missä mikään ei meitä erota.
Tiedäthän, että minulla on … tässä lähellä … tammen alla … 120
oncea kätkettynä. Sitä paitse on minulla saatavia juutalaisen Ben
Josefin luona."
Tähän hän vain hymyili sanoen:
"Ensin minä, sitten sinä. Tiedän varsin hyvin, että niin se käy."
"Mietihän asiaa vielä, Carmencita; minä olen jo menettänyt kärsivällisyyteni ja miehuuteni. Tee päätöksesi taikka täytyy minun toteuttaa omani."
Sen sanottuani jätin hänet ja läksin kävelemään erakon asunnolle päin. Tämä oli juuri rukoilemassa. Odotin siksi, kunnes toimitus oli ohitse. Olisin mielelläni rukoillut itsekin, vaan en voinut; kun erakko nousi ylös, astuin hänen luoksensa.
"Hurskas isä, tahdotteko rukoilla erään puolesta joka on suuren vaaran alaisena?" kysyin häneltä.