"Minä rukoilen kaikkien murheellisten puolesta."
"Voitteko lukea messun erään puolesta, joka ehkä pian astuu vanhurskaan jumalan eteen?"
"Kyllä," vastasi hän katsoen minuun tutkivasti. Ja kun olennossani ehkä oli jotakin omituista, lisäsi hän:
"Minusta näyttää kuin olisin nähnyt teidät joskus ennenkin?"
"Milloin luette te tuon messun?" kysyin laskien piasterin hänen penkillensä.
"Puolen tunnin kuluttua. Majatalon poika tulee avukseni. Sanokaa, nuori mies, onko teillä jotakin omallatunnollanne? Tahdotteko ehkä neuvoja kristityltä ihmiseltä?"
Tunsin, että olin vähällä ruveta itkemään. Lupasin palata takaisin ja menin tieheni. Heittäysin nurmikolle lepäämään, kunnes kuulin messukellon soivan. Lähestyin jälleen erakon pientä kappelia, vaan jäin seisomaan sen ulkopuolelle. Kun messu oli päättynyt, palasin majataloon takaisin.
Toivoin jo, että Carmen oli paennut tiehensä. Olisihan hän voinut ottaa hevoseni ja pelastaa itsensä… Mutta hän ei ollut hievahtanutkaan. Hän ei tahtonut, että kukaan olisi voinut sanoa hänen peljänneen minua. Poissaollessani oli hän ratkonut lyijyt pois hameensa reunapalteesta. Sisään tullessani istui hän pöydän ääressä katsellen vesiastiaan, johon hän oli heittänyt sulattamansa lyijypalaset. Ja niin huvitettu oli hän tästä taikomisestansa, ett'ei hän alussa huomannutkaan tuloani. Milloin otti hän lyijypalasen ja käänteli sitä surullisena eri tahoille, milloin hyräili hän jotakin niistä taikalauluista, jotka on kyhännyt Maria Padilla, kuningas don Pedron rakastajatar, jonka kerrotaan olleen mustalaisten "kuningattaren."[15]
"Carmen," sanoin hänelle, "tahdotko seurata minua?"
Hän nousi ylös, jätti vesiastian ja viskasi mantiljan yllensä ollen valmiina seuraamaan minua. Suitsin ratsuni, hän nousi taakseni ja sitten poistuimme majatalosta.