"Siis tahdot sinä seurata minua tien päähän saakka, Carmen?"
"Hamaan kuolemaan, mutta elää en sinun kanssasi voi."
Olimme saapuneet yksinäiselle vuorisolalle. Minä pysäytin hevoseni.
"Tässäkö siis?" kysyi hän hypäten maahan. Riisuen mantiljansa heitti hän sen jalkoihinsa ja seisoi hievahtamatta paikoillansa tuijottaen minuun, käsi lanteilla. — "Sinä aiot tappaa minut, sen minä huomaan. Se on niin kirjoitettu, … mutta antautumaan sinä et minua saa."
"Ole järkevä, Carmen, minä pyydän. Kuule, minä unhotan kaiken entisyytesi. Vaikka sinä juuri olet minut turmioon saattanut, kuten tiedät. Sinun vuoksesi on minusta tullut sekä rosvo että murhamies. Carmen, Carmen, salli minun pelastaa sinut ja samalla myöskin itseni."
"José, sinä vaadit mahdottomia. Minä en sinua enää rakasta. Sinä taas vakuutat rakastavasi vielä minua ja tahdot sen vuoksi tappaa minut. Minä voisin pettää sinut vielä kerran … ja valhetella! mutta minä en viitsi enää nähdä sitä vaivaa. Kaikki meidän välillämme on lopussa. Puolisonani on sinulla oikeus murhata minut. Mutta Carmen pysyy aina vapaana. Callina hän syntyi, callina hän kuolla voi."
"Sinä rakastat siis Lucasta?"
"Rakastin … hetken, niinkuin sinuakin … vaikka en ehkä niin paljo kuin sinua. Nyt en rakasta enää ketään … ja suorastaan vihaan itseäni, että koskaan olen sinua rakastanut."
Heittäysin hänen jalkoihinsa, tartuin hänen käsiinsä ja kostutin ne kyynelilläni. Muistutin hänelle kaikista niistä onnellisista hetkistä, joita olimme yhdessä viettäneet. Tarjousin jatkamaan vielä ryöväriammattiakin … ainoastaan tehdäkseni hänelle mieliksi. Kaikki, kaikki … minä tein … ja lupasin, jos hän vain tahtoisi rakastaa minua vielä.
Mutta hän vastasi välinpitämättömästi: