Viime mainitut kuljeskelevat usein Ranskaan. Heitä tapaa kaikilla markkinoilla Etelä-Ranskassa. Tavallisesti toimivat miehet joko hevoskauppiaina ja eläinpuoskareina tai muulinleikkaajina. Sen lisäksi harjoittavat he jotakin käsityöläisen ammattia korjaten pannuja, tinaten vaskikattiloita j.n.e. Salakuljetusta ja muita luvattomia elinkeinoja he niinikään vielä harjoittavat. Naiset taas esiytyvät ennustajina, kerjäilevät ja myyvät kaikellaisia enemmän tai vähemmän viattomia rohdoksia.
Mustalaisten ulkonaiset tunnusmerkit ovat helpommat huomata kuin selittää ja jos kerran olette nähneet ainoankaan tähän rotuun kuuluvan henkilön, niin tunnette muutkin vaikka tuhanten joukosta. Ulkonäkö ja ilme juuri erottavat heidät muista samassa valtakunnassa asuvista kansallisuuksista. Mustalaisten ihoväri on tummanruskea ja aina tummempi kuin toisten ympärillä elävien kansojen. Siitä nimi calé (mustat) jota nimeä he usein käyttävät itsestänsä.[16] Heidän silmänsä näyttävät hieman vinoilta, sangen teräviltä ja mustilta; silmäripset taas ovat pitkät ja paksut. Katsetta voi tuskin verrata muuhun kuin kauriiden katseeseen. Rohkeus ja arkuus loistaa siitä yht'aikaa: siinä suhteessa ilmaisevat heidän silmänsä viekasta ja rohkeaa rotua, joka kuitenkin Panurgon lailla tietysti pelkää selkäsaunaa. Suurin osa mustalaisista on soreavartaloista, hoikkaa ja vilkasta väkeä; ainakaan en muista nähneeni ainoatakaan lihavaa. Saksalaiset mustalaiset ovat usein varsin kauniita, mutta Espanjassa vaeltavien gitanasheimojen keskuudessa ovat kaunottaret kovin harvinaisia. Aivan nuorina ollessansa näyttävät nämä rumatkin vielä verrattain miellyttäviltä; mutta äideiksi tultuansa muuttuu heidän hahmonsa melkein vastenmieliseksi.
Molempain sukupuolten likaisuus on arvaamaton. Ken ei ole nähnyt vanhemman mustalaisnaisen tukkaa, voi sitä vaivoin kuvitella, vaikka ajattelisikin karkeimpia, rasvaisimpia ja tomuisimpia hiuksia. Eräissä Andalusian suuremmissa kaupungeissa huomaa sentään nuoria tyttöjä, jotka meitä hieman miellyttävät jo senkin vuoksi, että he pitävät itsensä siistimpinä. Nämät esiytyvät myöskin tanssijattarina ja muistuttavat heidän karkelonsa melkoisesti niitä, joita ei sallita julkisissa laskiaishuveissamme esittää.
Englantilainen lähetyssaarnaaja hra Borrow on Pipliaseuran kustannuksella julkaissut pari erittäin hauskaa teosta Espanjan mustalaisista, joita hän oli koettanut taivuttaa kristinoppiin; näissä teoksissansa vakuuttaa hän, ettei löydy ainoatakaan esimerkkiä siitä, että joku nuori gitana-tyttö olisi rakastunut toiseen rotuun kuuluvaan mieheen. Mielestäni ylistelee hän aivan liiaksi mustalaistyttöjen siveyttä. Ensistäänkin ovat useimmat samassa asemassa kuin Ovidion ruma nainen: casta quam nemo rogavit. Mitä taas kauniimpiin tulee, ovat nämä muiden espanjattarien kaltaisia siinä, että he rakastajiensa vaalissa ovat tuiki vaativia. Näiden tulee miellyttää näitä ja olla lemmittynsä arvollisia.[17]
Naimisissa olevat mustalaisnaiset taas ovat aviomiehillensä ihan harvinaisen uskollisia. Eikä löydy sitä vaaraa tahi kurjuutta, jota he säikkyisivät, jos on kysymys heidän auttamisestansa hädässä. Mustalaiset nimittävät itseänsä myöskin nimellä romé eli puolisot, nimitys, joka mielestäni todistaa heidän kunnioitustansa avioliittoa kohtaan. Ylipäänsä voinee espanjalaisten mustalaisten päähyveinä pitää isänmaallisuutta, jos tätä nimeä voimme käyttää siitä luotettavaisuudesta, jota he osoittavat ollessansa tekemisissä samanrotuisten kanssa ja siitä auliudesta, millä he auttavat toisiansa; hälväisevissä asioissa osaavat he niinikään säilyttää salaisuuden pyhänä.
Muutamia kuukausia sitten kävin tervehtimässä Vosges'issa majailevaa mustalaisseuruetta. Erään vanhan mustalaisakan luona tapasin akan perheelle vieraan mustalaisen sairastamassa kuoleman tautia. Mies oli jättänyt sairaalan, jossa häntä tietysti hoidettiin hyvin, palataksensa oman rotunsa luo kuolemaan. Nykyisen isäntäväen luona oli hän maannut vuoteen omana jo 13 viikkoa ja häntä kohdeltiin täällä paljo paremmin kuin talossa asuvia omia lapsia ja vävypoikia. Hänellä oli hyvä oljista ja sammaleista tehty vuode valkeiden uutimien kanssa, mutta talon muu väki — yhteensä 11 henkilöä — nukkui kolmen jalan pituisilla penkeillä. Tämä olkoon todistuksena heidän vieraanvaraisuudestansa. Sama akka, joka vierasta heimolaistansa niin hyvin hoiti, sanoi minulle sairaan vuoteen ääressä: pian, aivan pian täytyy hänen kuolla! Noiden poloisten elämä on siis niin kurja, ettei kuoleman lähestyminen ole heistä ensinkään kauhistava.
Huomattava piirre mustalaisten luonteessa on heidän välinpitämättömyytensä uskonnon asioissa. Voimakkaita tai epäileviä luonteita he tosin eivät ole. Jumalankieltäjiä eivät he myöskään ole koskaan olleet. Päinvastoin omistavat he sen maan uskonnon, missä kerran asuvat. Mutta muuttaessansa toiseen maahan muuttavat he myöskin uskontonsa uuden isänmaansa mukaan. Ne taikauskot, jotka villeillä kansoilla vastaavat uskonnollisia tunteita, ovat mustalaisille niinikään vieraita. Kuitenkaan ei taikausko ole heille outo, mutta sitä käyttävät he tahtoessaan hyötyä toisten herkkäuskoisuudesta. Espanjan mustalaisissa olen sentään huomannut erityisen pelon ruumiin koskettamista kohtaan. Harvat heistä suostuisivat maksuakaan vastaan kantamaan ruumista hautaan.
Mainitsin jo, että useimmat mustalaiset harjoittavat "povausta" eli ennustusta. Tästä suoriutuvatkin he varsin hyvin. Mutta suorastaan hyvänä tulolähteenä harjoittavat he velhouksien ja lemmenjuomien myyntiä. Huikentelevain sydämiä ovat he hallitsevinansa kravun kynsillä ja rakkauden tulta ovat he kylmäkiskoisissa herättävinänsä lemmenkiven jauhoilla. Tarvittaessa tekevät he valtavia valoja velvoittaaksensa pahanhengen heitä auttamaan.
Viime vuonna kertoi eräs espanjatar minulle seuraavan tarinan:
Hän käveli eräänä päivänä Alcalan kadulla kovin suruisena ja huolissansa, kun muudan katukäytävälle lyykistynyt mustalaisnainen huusi äkkiä hänelle: