Miss Lyydia heittelihe vuoteellansa saamatta unta silmiinsä. Milloin oli hän kuulevinansa epämääräistä melua torilta ja säikähti, että siellä valmisteltiin hyökkäystä taloa vastaan, milloin ajatteli hän — omasta turvallisuudestansa rauhoittuneena — tuota poloista haavoittunutta, joka tällä hetkellä ehkä lepäsi kylmällä kankaalla ilman muuta hoitoa kuin mitä ryövärin ihmisrakkaus voi hänelle toimittaa. Mielikuvituksessansa näki hän Orson verisenä taistelevan hirmuisten tuskien kanssa. Ja mikä omituista, aina kun hän oli Orson kuvan näkevinään, esiytyi tämä juuri siinä asennossa, missä hän eron hetkellä oli neitosen mieleen jäänyt: vieden huulillensa sen taikakalun, jonka hän oli urhollensa antanut. Sitten ajatteli hän Orson uljuutta miettien, että tuo hengenvaara, josta tämä oli pelastunut, oli kohdannut miespoloista hänen, Lyydian, takia, sillä siihen joutui Orso ainoastaan sentähden, että saisi pikemmin hänet tavata. Eikä paljoa puuttunut, ettei hänen onnistunut vakuuttaa itseänsä siitäkin, että Orso oli haavoittunut häntä puolustaessansa. Sankarinsa haavoittumisesta syytti hän siis itseänsä, mutta ihaili Orsoa sitä enemmän. Ja vaikka tuo mainio kaksoislaukaus ei hänen mielestänsä ollutkaan niin suuri ihmetyö kuin se Brandolaccion ja Colomban silmissä oli, niin luuli hän sentään harvan romaanisankarin tuollaisessa hengenvaarassa voivan osoittaa sellaista pelvottomuutta ja kylmäverisyyttä kuin Orso tässä oli osoittanut.
Makuuhuoneeksensa oli miss Lyydia saanut Colomban kamarin. Jonkunlaisen tammesta veistetyn rukoustuolin yläpuolella riippui seinällä, siunatun palmunlehden vieressä, Orson muotokuva pienoiskoossa ja aliluutnantin univormussa. Neiti Lyydia otti kuvan alas, katseli sitä kauvan aikaa eikä ripustanutkaan sitä enää paikoillensa, vaan laski sen vuoteensa viereen. Vasta päivän koettaessa nukahti hän eikä herännyt ennenkuin aurinko jo oli korkealla yli taivaan rannan. Vuoteensa vieressä huomasi hän Colomban, joka liikkumattomana odotti siinä hetkeä, jolloin nukkuja avaisi silmänsä.
— Hyvää huomenta, neiti Nevil! sanoi Colomba. Te olette tainnut viihtyä huonosti matalassa majassamme? Pelkään, ett'ette ole saanut ensinkään unta silmiinne?
— Oletteko saanut tietoja hänestä, rakas ystävättäreni? kysyi miss
Nevil istuallensa nousten.
Samassa huomasi hän Orson muotokuvan ja heitti nenäliinansa sen päälle.
— Olen kyllä, sanoi Colomba hymyillen ja otti muotokuvan käteensä; — Onko tämä teistä näköinen? Mielestäni ei tämä ole oikein onnistunut.
— Hyvä Jumala! huudahti miss Nevil vallan häpeissään… Niin, aivan ajatuksissani … otin minä kuvan … tuolta seinältä. Heikkouteni on kajota kaikkeen … eikä, panna mitään paikoillensa… Mutta kuinka on veljenne laita!
— Varsin hyvin. Giocanto saapui tänne jo klo 4 aamulla … tuoden kirjeen teille, miss Lyydia. Minulle hän ei mitään kirjoittanut. Tosin on se osoitettu: Colomballe, mutta alempana on lisäys: neiti Nevileä varten. Vaan sisaret eivät saa olla mustasukkaisia. Giocanto kertoi, että hän tunsi kovia tuskia käsivarressa kirjoittaessansa tätä kirjettä. Giocanto, jonka käsiala on mainio, oli kyllä tarjoutunut kirjoittamaan, mitä Orso sanelisi. Mutta siihen ei tämä suostunut, vaan kirjoitti tämän itse lyijykynällä … seljällänsä maaten. Paperia piti hänen edessänsä Brandolaccio. Alinomaa oli veljeni yrittänyt nousta ylös, mutta hiukankaan liikahtaessaan tunsi hän ankaria kipuja käsivarressansa. Oikein se kävi sääliksi, sanoi Giocanto. Kas, tässä on kirje!
Miss Nevil luki kirjeen, joka oli kirjoitettu englanninkielellä, nähtävästi varovaisuuden vuoksi. Kirje kuului seuraavasti:
Arvoisa neiti!