— Niitä en, jumalan kiitos, tarvitse.
— Tässä maassa ei mies saa jäädä aseettomaksi, Ors' Anton'. Te olette unhottanut, millaiset ihmiset teitä täällä ympäröivät.
— Jos minä olenkin sen unhottanut, niin pianpa sinä siitä muistutat. Mutta sanopas, tuotiinko tänne eräs suuri matkakirstu … muutamia päiviä sitten?
— Tuotiin kyllä, veljeni. Tahdotteko, että kannan sen kamariinne?
— Sinäkö muka kantaisit sen! Ethän sinä jaksaisi sitä nostaakaan…
Eikö täällä ole miestä sitä kantamaan?
— En minä ole niin heikko kuin luulette, sanoi Colomba käärien ylös hihansa ja paljastaen valkoisen, pyöreän ja muodoltansa täydellisen käsivarren, joka ilmaisi tavattomampaa voimaa. Saveria, tulkaa auttamaan minua, sanoi hän palvelustytölle.
Yksin nosti hän jo ylös tuon raskaan kirstun, mutta silloin riensi
Orso auttamaan häntä.
— Tässä kirstussa on sinulle jotakin, rakas siskoseni, sanoi hän. Antanethan anteeksi, että lahjani ovat niin vähäpätöisiä, mutta puolelle palkalle asetetun luutnantin kukkaro ei ole juuri lihava.
Puhuessansa oli hän avannut kirstun ja veti sieltä esille muutamia hameita, shaalin ja muita nuorelle neitoselle sopivia käyttöesineitä.
— Oi, kuinka kauniita tuomisia! huudahti Colomba, Minäpä vien ne heti lukon taa, ett'eivät ne pilaannu. Voinhan säilyttää ne häitäni varten, lisäsi hän surullisesti hymyillen, sillä nyt kannan minä vielä surupukua.