— Ei rahtuakaan, neiti, päinvastoin on hänellä sydänala luja kuin kallio … sekä maalla että merellä.
— Siinä tapauksessa voitte ottaa hänet mukaan, sanoi hän.
— Niin, te voitte ottaa hänet mukaan, toisti everstikin jatkaen sitten kävelyänsä tyttärensä kanssa.
Noin klo 5:n tienoissa iltapäivällä tuli laivankapteeni Matei noutamaan heitä aluksellensa. Satamassa tapasivat he laivapurren luona pitkän nuoren miehen, puettuna siniseen, aina kaulaan asti napitettuun, pitkään takkiin; muuten oli hän ahavoitunut, tummasilmäinen mies, joka elävine, terävine katseineen teki avomielisen ja pirteän vaikutuksen. Tavasta, millä hän suoristi olkapäänsä, ja noista pienistä käherretyistä viiksistä tunsi jokainen helposti hänet sotilaaksi, sillä tähän aikaan eivät viiksiniekat katuja juosseet eikä kansalliskaartikaan ollut vielä tuonut perheisiin päävahdin tavoista muistuttavaa ryhtiänsä.
Nähdessänsä everstin nosti nuori mies lakkiansa kiittäen häntä valikoiduin sanoin ja hämilleen joutumatta … siitä palveluksesta, jonka eversti oli hänelle tehnyt.
— Hauskaa, että olen voinut olla teille hyödyksi, nuori mies, vastasi eversti nyökäyttäen hänelle ystävällisesti päätänsä.
Ja niin astui hän laivapurteen.
— Kursailematon mies, tuo teidän englantilaisenne, kuiskasi nuori mies italian kielellä kapteenille.
Vastaukseksi asetti tämä etusormen vasemman silmänsä alle ja veti molemmat suupielensä alaspäin. Sen, joka merkkikieltä käsitti, piti tästä oivaltaman, että englantilainen eversti ymmärsi italiaa ja oli omituinen herra. Nuori mies hymyili hieman ja hipaisi kädellä otsaansa vastaukseksi Matein tekemiin merkkeihin tarkoittaen tällä, että kaikilla englantilaisilla oli pää hiukan kierteissä; sen jälkeen istahti hän kapteenin viereen ja katseli sangen tarkkaavasti, vaan ei millään lailla sopimattomasti kaunista matkakumppaniansa.
— Noilla ranskalaisilla sotilailla on sievä käytös, huomautti eversti tyttärellensä englannin kielellä; niistä ei ole vaikea tehdä upseereja.