— Kuinka? huudahti Orso kiivastuen, vai aiotte te konnat jäljitellä vihamiestenne raakuuksia! Menkää tiehenne, lurjukset! Minä en teitä tarvitse. Muuhun te ette kelpaakaan kuin sikojen kanssa taistelemaan. Vannonpa Jumalan edessä, että lävistän kallonne, jos uskallatte seurata minua!
Molemmat paimenet vaihtoivat ällistyneinä silmäyksiä. Orso kannusti ratsuansa ja hävisi täyttä laukkaa näkyvistä.
— Kas niin! sanoi Polo Griffo, sepä vasta mies! Pidä sitten herrain puolta, jotka sinua näin kohtelevat! Hänen isänsä, eversti, haukkui sinut pahanpäiväiseksi siitä, että kerran tähtäsit kylävoutia… Mokomaa elukkaa ei muka saisi ampua!… Ja entäs poika! Näithän, mitä minä hänen puolestansa tein? Ja palkkioksi uhkaa hän lävistää kalloni niinkuin halkaistaan leilirämä, joka ei enää pidä viiniä. Semmoista ne mantereella oppivat, Memmo!
— Niin kyllä, ja jos se tulee tiedoksi, että sinä olet tuon sian tappanut, niin vetävät he sinut oikeuteen … eikä Ors' Anton' ehkä viitsi puhua puolestasi tuomareille eikä maksaa vahinkoa kylävoudille. Onneksi ei kukaan tekoasi nähnyt … ja pyhä Nega auttaa sinut kyllä koko jutusta.
Hiukan aikaa mietittyänsä tulivat molemmat paimenet siihen päätökseen, että oli viisainta upottaa sika läheiseen suokuoppaan. Ja päätöksensä panivat he myöskin täytäntöön … vaikka kumpikin tietysti sitä ennen viilsi itsellensä muutamia viipaleita tästä della Rebbian ja Barricinien keskinäisen sukuvihan viattomasta uhrista.
XVII.
Päästyänsä vapaaksi kurittomasta saattoseurastansa jatkoi Orso matkaansa; enemmän mietti hän sitä iloa, minkä miss Nevilen jälleennäkeminen hänelle tuotti, kuin pelkäsi vihamiestensä tapaamista.
Oikeusjuttu katalain Barricinien kanssa pakottaa minut tietysti tekemään matkan Bastiaan. Miksi en siis voisi saattaa miss Nevileä sinne asti? Ja miksi emme voisi yhdessä matkustaa sieltä Orezzan kylpylaitokseen? mietti hän.
Äkkiä toivat lapsuuden muistot hänen mieleensä tämän sievän ja luonnonkauniin seudun. Hän siirtyi jo ajatuksissansa sinne … vihreälle nurmikedolle … ikivanhain kastanjapuiden alle. Välkkyvän nurmen ruohikossa, jossa vilkkui sinikukkia … väriltänsä samanlaisia kuin hänelle hymyilevät sinisilmät … näki hän jo miss Lyydian istuvan vierellänsä. Hän oli ottanut hatun päästänsä … ja nuo vaaleat … silkkiäkin hienommat ja pehmeämmät … suortuvat loistivat lehvistön läpi tunkevan auringon paisteessa kuin kultainen vyyhti. Hänen kirkkaat sinisilmänsä olivat hänestä taivaan sineäkin sinisemmät. Käsi poskella kuunteli miss Lyydia siinä miettivän näköisenä niitä lemmen sanoja, joita hän vavisten kuiskaili. Yllänsä oli hänellä se musliini-puku, jota hän käytti viimeksi Ajacciossa erottaessa. Tämän hameen helmojen alta näkyi pienoinen jalka mustassa satiinikengässänsä. Orson mielestä olisi se onnen poika, joka saisi suudella tuota pienoista jalkaa. Mutta toisessa kädessä, jossa ei ollut hansikasta, oli hänellä satakaunon kukkiva oksa. Orso otti häneltä tämän kukkasen ja puristi miss Lyydian kättä; sen tehtyä suuteli hän kukkaista … ja sitten kätöistä … eikä miss Lyydia siitä pahastunut…
Kaikilta näiltä ajatuksilta oli hän laiminlyönyt tarkata matkan suuntaa, mutta ratsu lönkytteli yhäti eteenpäin. Mielikuvituksessansa oli hän jo toistamiseen suutelevinansa miss Nevilen valkoista kättä, mutta todellisuudessa huomasikin hän aikovansa suudella ratsunsa harjaa. Samassa silmänräpäyksessä seisahtui hevonen. Pikku Chilina salpasi siltä tien ja tarttui sitä suitsista.