— Minä juoksisin edellänne, jos sallitte.
— Mitä joutavia … kiitos, kiitos.
Kannustaen hevostansa ratsasti Orso nopeasti sinne päin, minne tyttönen oli näyttänyt.
Hänen ensimäinen tunteensa oli sokea kiivastus, mutta sitten ajatteli hän, että kohtalopa antoi hänelle mainion tilaisuuden opettaa hieman tuota katalaa, joka hevosia silpomalla kosti saamansa korvapuustin. Yhäti eteenpäin ajaessansa muisti hän antaneensa prefektille jonkunlaisen lupauksen ja pelkäsi varsinkin, ett'ei saisi tavata miss Nevileä; tämä muutti hänen mielensä ja hän tunsi melkein toivovansa, ett'ei tapaisi Orlanducciota. Mutta sitten saivat isän muisto, tämän-aamuinen tapaus hevoisha'assa ja Barricinien tuonoiset uhkaukset jälleen vihan hereille kiihoittaen häntä vihamiestä vastaan, jonka hän aikoi vaatia, jopa suorastansa pakottaa taisteluun.
Vastakkaisten tunteiden näin hänessä riehuessa jatkoi hän yhä matkaansa, mutta kävi jo varovaiseksi, tarkasteli pensaita ja aitovieriä ja pysähtyi toisinaan kuuntelemaan salolta kuuluvaa epämääräistä humua.
Kymmenen minuuttia sen jälkeen, kun hän oli eronnut pikku Chilinasta (kello oli nyt noin 9 aamulla), saapui hän tavattoman jyrkänteen partaalle. Tie tahi oikeammin melkein huomaamaton polku, jota hän oli seurannut, meni tässä vasta palaneen maquis-pensaston poikki. Maa oli melkein valkean tuhan peitossa ja siellä täällä törrötti eräitä pensaspuita sekä vallan lehdettömiksi paljastuneita, mustiksi kärventyneitä vankkoja puunrunkoja, joissa elämän neste jo oli kuivettunut. Tuollainen palokangas muistuttaa meitä talvisesta salosta pohjois-Ranskassa ja nämä kuiviksi kärventyneet seudut, jotka tuli on tuhonnut vehmaine kasvullisuuksiensa, näyttävät ihan epätoivoisen surullisilta ja ikäviltä.
Tämän maiseman nähdessänsä ei Orson päässä syntynyt muita ajatuksia kuin se, mikä hänelle nykyisessä asemassansa todellakin oli tärkeä: tuollainen alaston seutu ei voinut antaa suojaa väijyjille. Miehestä, jonka alinomaa täytyi peljätä näkevänsä rintaansa kohti tähdätyn kiväärin piipun pistävän esiin pensastosta, tuntui tällainen laaja ja aukea seutu mieluisalta kosteikolta. Palaneen maquiskankaan takana näkyi useita viljelysmaita, jotka maan tavan mukaan olivat ryntäiden korkuisella kiviaidalla ympäröidyt. Polku kulki näiden aituuksien välistä, joiden sisäpuolella sikin sokin kasvavat mahdottoman suuret kastanjapuut etäältä katsoen näyttivät yhtenäiseltä, sankalta metsältä.
Mäen jyrkkyys pakotti Orson laskeutumaan satulasta maahan; heittäen suitset ratsun kaulalle luisti hän aika vauhtia sileätuhkaista rinnettä alas ja oli enää tuskin 25 askelta tien vieressä olevasta oikeanpuolimaisesta kiviaidasta, äkätessään ihan edessänsä ensin kiväärinpiipun ja sitten muurin yli näkyvän pään. Kivääri laskeutui ja Orso tunsi miehen Orlanduccioksi, joka juuri aikoi laukaista. Tuokiossa asettui hän puolustautuvaan asentoon ja kiväärit poskella tarkkasivat molemmat toisiansa hetkisen ajan sen ahdistuksen tunteen vallassa, minkä uljainkin tuntee hetkellä, jolloin hän joko tappaa toisen taikka kuolee itse.
— Katala konna! huusi Orso hänelle. Samassa silmänräpäyksessä näki hän tulen Orlanduccion kivääristä … ja melkein yhtäaikaa kuului vasemmalta puolen polkua toinen laukaus … jonka ampujaa hän ei ollut huomannutkaan, vaikka sala-ampuja tietysti oli kätkeytynyt tuon toisen muurin ta'a.
Molemmat kuulat sattuivat: Orlanduccion luoti lävisti Orson vasemman käsivarren, joka tähdätessä oli jäänyt suojattomaksi; toinen sattui hänelle rintaan, mutta lävisti ainoastaan takin, sillä onneksi sattui se tikarin terään, ja litistyi sitä vastaan aikaansaaden ainoastaan lievän mustelman. Orson vasen käsivarsi vaipui hervahtaneena alas jääden jäykkänä riippumaan kylkeä pitkin ja samoin vaipui kohotettu pyssyn piippukin hetkiseksi alas. Mutta pian nosti hän sen jälleen ylös, tähtäsi ainoastaan oikealla kädellänsä Orlanducciota kohti — ja laukaisi.