Vihamiehen pää, joka näkyi vain silmiin saakka, hävisi samassa muurin taakse. Kääntyen sitten vasemmalle ampui hän toisen laukauksen sauhun peitossa seisovaa miestä kohti, josta hän tuskin erotti mitään. Tämäkin hävisi tietymättömiin. Nämä neljä laukausta seurasivat toisiansa niin uskomattoman nopeasti, etteivät harjoitetut sotilaatkaan voisi ampua nopeammin ruoduttain ammuttaessa. Kiväärin sauhu nousi verkalleen taivaalle, mitään liikettä ei muurin takana näkynyt eikä pienintäkään ääntä sen koommin kuulunut. Ell'ei hän olisi tuntenut kipua käsivarressansa, olisi hän ollut valmis uskomaan ampuneensa vain oman mielikuvituksensa luomia kummituksia.
Odottaessansa toista laukaussarjaa astui Orso pari askelta syrjään päästäksensä erään kankaalle jääneen palaneen puun taakse. Tässä suojapaikassansa latasi hän nopeasti uudelleen pyssynsä, jonka hän asetti polviensa väliin. Vasemmassa käsivarressa tuntui sentään ankara kipu ja olipa kuin olisi hän kantanut sanomattoman raskasta taakkaa.
Mihin olivat hänen vastustajansa hävinneet? Asia oli hänen mahdoton käsittää. Jos he olisivat paenneet taikka haavoittuneet, niin olisi kai hän kuullut jotakin liikettä tai ääntä tuolta pensaiden välistä. Olisivatko he kuolleet vai odottivatko muuriensa suojassa ehkä sopivaa tilaisuutta ampua häntä toistamiseen? Epätietoisena tästä ja tuntien voimansa vähenevän, notkisti hän oikean polvensa maahan, nojasi haavoittuneen käsivartensa toista vastaan ja asetti pyssyn piipun palaneen puun rungosta esiin pistävän oksan varaan. Sormi liipasimella, katse suunnattuna muuria kohti ja herkästi kuunnellen pienintäkin risahdusta seisoi hän hievahtamatta paikoillansa muutamia minuutteja, jotka tuntuivat hänestä vuosisadalta.
Vihdoin kuului hänen takanansa etäinen huuto … ja pian sen jälkeen tuli nuolena mäkeä alas koira, joka häntäänsä heiluttaen pysähtyi hänen eteensä. Orso tunsi sen heti ryövärein opettamaksi Bruscoksi, joka epäilemättä näin ilmoitti isäntänsä olevan tulossa. Kunniallistakaan miestä lienee tuskin koskaan varrottu niin kärsimättömästi kuin Orso odotti Bruscon omistajaa. Kuono ilmassa vainusi koira levottomana lähintä aitausta kohti. Äkkiä päästi se äreän murinan, loikkasi kerralla muurin yli ja ilmestyi melkein samalla kertaa muurin harjalle, mistä se katseli Orsoon päin niin selvästi hämmästynein silmin kuin koira ikinä voi sen tehdä. Sitten haisteli se jälleen … tällä kertaa vastakkaiseen aitaukseen päin … jonne se äkkiä hyppäsi yhdellä ainoalla loikkauksella. Sekuntia myöhemmin ilmestyi se taas kiviaidan harjalle yhtä hämmästyneen ja levottoman näköisenä. Sen jälkeen lähti se, häntä koipien välissä, juoksemaan pensastoon päin tarkaten yhäti Orsoa ja poistui sivukaaressa verkkaisin askelin; jonkun matkan päässä tielle päästyänsä kapasi se mäkeä ylös melkein äskeisellä nopeudella juostaksensa isäntäänsä vastaan, joka mäen jyrkkyydestä huolimatta nopein askelin laskeutui tasangolle.
— Tänne päin, Brando! huusi Orso niin pian kuin luuli äänensä kantavan.
— Ohoo, Ors' Anton'! Oletteko te haavoittunut? kysyi Brandolaccio juosten luo vallan hengästyneenä. Vartaloonko sattui vai jäseniin?
— Käsivarteen.
— Käsivarteen! No, sitten ei ole hätää. Entäs hän?
— Luulen sattuneen häneenkin.
Seuraten koiraansa juoksi Brandolaccio lähintä kiviaitausta kohti ja kumartui katsomaan muurin toiselle puolen.