Sitten paljasti hän päänsä ja lausui:
— Levätköön rauhassa herra Orlanduccio!
Kääntyen sen jälkeen Orsoa kohti tervehti hän tätä vakavasti:
— Kas, tuota sanoisin minä "taidolla sovitetuksi" sankariksi.
— Elääkö hän vielä? kysyi Orso vaivaloisesti hengittäen.
— Ohoh! Sen jättää hän kiltisti tekemättä, sillä luotinne on sattunut silmään … ja se suru riittää tavallisesti. Pyhän neitsyen veren nimessä, millainen läpi! Hyvä pyssy tuo, kautta uskoni oman! Kuinka karkea luoti! Aivanhan se murskaa aivot mieheltä! Tiedättekös, Ors' Anton', mitä ajattelin kuullessani ensimäiset laukaukset: piff, piff! — Saakeli, ajattelin minä, nyt ne taisivat nykistää kunnon luutnanttini. Mutta kun englantilainen kiväärinne pamahti, pum, pum! … niin arvelin, että mies vastaa… No, Brusco, mitä sinä minusta tahdot?
Koira vei hänet toisen aitauksen luo.
— Suokaa anteeksi, huusi Brandolaccio ällistyneenä, kaksoislaukausko? Elkää hiidessä! Rutto vie, onpas ruuti kallista tähän aikaan, koska te sitä noin säästäen käytätte.
— Jumalan nimessä, kuinka niin? kysyi Orso.
— Hehee! Elkää laskeko leikkiä, hyvä luutnantti! Te vain kaadatte riistaa … ja vaaditte, että muut sen teille kokoo. Onpas eräs mies tänään saapa kauniin jälkiruo'an. Tarkoitan ukko Barricinia. Kuka lahtilihaa tahtonee, niin tuossa sitä on! Kuka perhana nyt ukon perii?