Dietrich puristi hänen kättään sanaakaan virkkaamatta.

XXIV.

La Rochellen piiritys.

Still hope and suffer all who can.

Moore, Fudge family.[73]

La Rochelle, jonka melkein kaikki asukkaat tunnustivat reformeerattua oppia, oli siihen aikaan tavallaan kuin Etelä-Ranskan pääkaupunki, ja se oli protestanttisen puolueen lujin tukikohta. Espanjan ja Englannin kanssa käyty vilkas kauppa oli sinne tuonut huomattavia rikkauksia, sekä sitä itsenäisyyden ja riippumattomuuden tuntoa, jonka nämä synnyttävät ja pitävät yllä. Porvaristossa, jotka olivat kalastajia tai merimiehiä, usein merirosvojakin, ja jotka pienestä pitäen olivat tottuneet seikkailurikkaan elämän vaaroihin, oli sitä työkykyä ja tarmoa, joka heillä korvasi puuttuvan sotakurin ja kokemuksen. Myöskin oli sanoma elokuun 24 päivän verilöylystä herättänyt rochellelaisissa — kaukana siitä että se olisi saanut heidät vaipumaan siihen typerään kohtaloonsa alistumiseen, joka oli vallannut suurimman osan protestanteista ja saanut heidät pitämään asiaansa epätoivoisena — sen toimintatarmoisen ja peljättävän rohkeuden, jonka väliin epätoivo tuo mukanaan. Yksimielisesti he päättivät ennen kestää aivan viimeiseen saakka, kuin avata porttinsa viholliselle, joka heille vast'ikään oli antanut niin loistavan todistuksen huonosta uskostaan ja raakalaisuudestaan. Pappien lietsoessa tätä uskonintoa kiihkoisilla puheillaan, uurastivat naiset, lapset ja vanhukset kilvan vanhoja varustuksia korjaillen ja uusia rakennellen. Elintarpeita ja aseita koottiin, veneitä ja laivoja varustettiin; sanalla sanoen, hetkeäkään hukkaamatta järjesteltiin ja valmisteltiin kaikkia puolustuskeinoja mitä kaupungilla vaan oli käytettävänään. Useat verilöylystä pakoon päässeet aatelismiehet liittyivät rochellelaisiin, ja heidän kuvauksensa Pärttylinyön hirmuista saivat pahimmatkin pelkurit rohkeiksi. Miehistä, jotka olivat pelastuneet varmalta näyttävästä kuolemasta, oli sota, sen kohtalot ja vaarat samaa kuin vieno tuulenhenki myrskyn käsistä suoriutuneista merimiehistä. Mergy ja hänen toverinsa kuuluivat niihin pakolaisiin, jotka tulivat La Rochellen puolustajien rivejä tihentämään.

Huolestuneena näistä valmistuksista alettiin Pariisin hovissa katua, ettei niitä oltu ennakolta ehkäisty. Marsalkka de Biron lähestyi La Rochellea sovitteluehdotusten tuojana. Kuninkaalla oli jonkunverran aihetta toivoa, että Bironin valitseminen olisi rochellelaisille mieleen; sillä tämä marsalkka, oli, kaukana siitä, että olisi ottanut osaa Pärttylinyön murhiin, pelastanut useita huomattavia protestantteja, olipa hän vielä kääntänyt komentamansa arsenaalin tykit kuninkaallisia tuntomerkkejä kantavia surmatyöntekijöitä vastaan. Hän vaati vain, että hänet otettaisiin kaupungissa vastaan kuninkaan käskynhaltijana ja tunnustettaisiin siksi, ja lupasi puolestaan pitää loukkaamattomina asukkaitten erikoisoikeudet ja vapaudet ja sallia heidän vapaasti harjoittaa uskontoaan. Mutta saattoiko kuudenkymmenentuhannen protestantin murhan jälkeen vielä luottaa Kaarle IX:n lupauksiin. Sitäpaitsi jatkuivat itse neuvottelujen aikana verilöylyt Bordeaux'ssa, Bironin sotilaat ryöstelivät La Rochellen alueita ja kuninkaallinen laivue kaappaili kauppalaivoja ja saarsi sataman.

Rochellelaiset kieltäytyivät ottamasta Biron'ia vastaan, ja he vastasivat, etteivät he voi ruveta kuninkaan kanssa sovinnon hierontaan, niinkauan kuin hän kulki Guise'in tunnussanassa, joko he sitten uskoivat, että näistä viimeksimainituista yksin olivat saaneet alkunsa kaikki onnettomuudet, mitä kalvinismi oli saanut kärsiä, tahi että he tällä jo useasti toistetulla olettamuksella koettivat rauhoittaa niiden omaatuntoa, jotka mahdollisesti arvelivat, että uskollisuus kuningasta kohtaan oli asetettava yläpuolelle heidän uskonnollisten harrastustensa. Siitä alkaen ei ollut enää mitään mahdollisuutta päästä sovintoon. Kuningas rupesi ajattelemaan jotain toista sovinnonhierojaa ja lähetti sinne La Noue'n. La Noue, jolla oli liikanimi Rautakäsi, sen tekokäden johdosta, joka hänellä oli eräässä tappelussa menettämänsä käsivarren sijalla, oli innokas kalvinisti, joka viimeisessä kansalaissodassa oli osoittanut suurta urhoollisuutta ja sotilaallista kykyä.

Amiraalilla, jonka ystävä hän oli ollut, ei ollut taitavampaa eikä uskollisempaa upseeria. Pärttylinyön aikana hän oli Alankomaissa johtamassa kapinoitsevien flaamilaisten kurittomia joukkoja espanjalaisia vastaan. Onnen käännyttyä vastaiseksi oli hänen ollut pakko antautua Alban herttualle, joka oli häntä kohdellut sangen hyvin. Myöhemmin Kaarle IX, kun niin paljo vuodatettu veri oli herättänyt hänessä vähän tunnonvaivoja, lunasti hänet vapaaksi ja otti hänet vastoin kaikkia odotuksia mitä ystävällisimmin vastaan. Tämä ruhtinas, joka kaikessa meni äärimmäisyyksiin, tuhlasi tuhlaamalla suosionosoituksiaan yhdelle protestantille, vaikka juuri oli surmauttanut heitä satatuhatta. Jonkinlainen sattuma näytti suosivan La Noue'ta kaikissa hänen kohtaloissaan; jo kolmannessa kansalaissodassa hänet oli kuninkaan veli[74] ottanut vangiksi ensin Jarnac'issa ja sitten Moncontourissa ja laskenut hänet kummallakin kerralla vapaaksi lunnaitta, huolimatta siitä, että osa upseeristosta esitti vastaväitteitä ja vaati häntä uhraamaan miehen, joka oli liian vaarallinen säästettäväksi ja liiaksi kunniastaan kiinni pitävä viekoteltavaksi heidän puolelleen. Kaarle ajatteli, että La Noue varmaankin muistaisi hänen armollisuuttaan, ja antoi hänelle tehtäväksi kehoittaa rochellelaisia alistumaan. La Noue suostui siihen, mutta sillä ehdolla, ettei kuningas vaatisi häneltä mitään, joka ei olisi sopusoinnussa hänen kunniansa kanssa. Hän lähti matkaan, mukanaan italialainen katolinen pappi, jonka tuli pitää häntä silmällä.

Jo alussa hän sai masennuksekseen todeta, ettei häneen luotettu. Hän ei päässyt La Rochelleen, vaan kohtaamispaikaksi määrättiin pieni lähiseudun kylä. Tadon'issa hän kohtasi La Rochellen lähettiläät. Hän tunsi heidät kaikki niin kuin vanhat asetoverit tunnetaan; mutta hänet nähdessään ei ainoakaan ollut häntä tuntevinaan; hän sanoi nimensä ja esitti kuninkaan ehdotukset. Hänen puheensa pontena oli: