Hamlet: Dead, for a ducat! dead![77]
Shakespeare.
Kylmä tihkusade, jota oli kestänyt koko yön, oli vihdoinkin lakannut, kun kalpea sarastus idän taivaalla ennusti päivän koittoa. Valo pääsi vain vaivaloisesti tunkeutumaan läpi raskaan maatahipovan usvakerroksen, jota tuuli liikutteli siellä täällä repien siihen laajoja aukkoja; mutta harmaat sumuröykkiöt yhdistyivät taas pian, niinkuin laivan halkomat aallot yhtyvät jälleen sen vanavedessä ja täyttävät sen uurtaman uoman. Tasanko näytti tämän paksun hunnun peitossa, josta pisti esiin muutamia puunlatvoja, laajalta usvamereltä.
Kaupungissa valaisi aamun epämääräinen valo yhdessä soihtujen loimun keralla verrattain lukuisaa sotilas- ja vapaaehtoisjoukkoa, joka oli kerääntynyt Evangile-linnakkeeseen vievälle kadulle. He tömistivät jalkojaan katukivitykseen ja koettivat pitää jäseniään liikkeessä siirtymättä paikaltaan kuten ainakin talviaamuna auringonnousua seuraavan kostean ja läpitunkevan kylmyyden kontistamat ihmiset. Se mies, joka heidät oli komentanut aseisiin niin varhain aamulla, sai runsain määrin osakseen kiroskelua ja voimallisia sadatuksia; mutta huolimatta kaikesta haukuskelusta saattoi heidän puheissaan eroittaa reipasta hyväntuulisuutta ja toivehikkuutta joka elähdyttää arvossapidetyn päällikön johtamia sotilaita. He puhelivat puoleksi leikillään, puoleksi suutuksissaan:
— Tuo vietävän Rautakäsi, tuo Virkku-jaakko, se ei saisi sisultaan syödyksi aamiaista, jos ei olisi ensin antanut pientä aamuherätystä noille pientenlasten tappajille! — Rutto hänen kimppuunsa! Pahuksen mies! hänen kanssaan sitten ei ole koskaan varma siitä, saako yönsä olla rauhassa. — Amiraalivainajan parran kautta! jos en kohta kuule rautaputkien puhuvan, niin nukunpa tähän paikkaan kuin omaan vuoteeseeni. — Hei! eläköön! tuossa jo tuodaankin viinaa, joka tekee miehen rohkeaksi, ja se se estää meidät saamasta yskää ja köhää tuossa pahuksen usvassa.
Sillä aikaa kuin viinaa jaettiin sotilaille, olivat upseerit kerääntyneet La Nouen ympärille, joka seisoi erään myymälän katoksen edessä, ja kuuntelivat tarkkaavasti hyökkäyksen suunnitelmaa, jonka hän aikoi tehdä piiritysarmeijaa vastaan. Alkoi kuulua rummunpärinää; jokainen palasi paikalleen; pappi saapui paikalle, siunasi sotilaat ja kehoitti heitä täyttämään hyvin tehtävänsä, luvaten heille ijankaikkisen elämän, jos sattuisi, että he oikeasta syystä eivät voisi palata kaupunkiin takaisin ottamaan vastaan kaupunkilaistensa kunnioituksen ja kiitollisuuden osoituksia. Saarna oli lyhyt, mutta La Noue'sta se oli kuitenkin liian pitkä. Hän ei ollut enää sama mies, joka edellisenä päivänä oli surrut jokaista pisaraa ranskalaista verta, mikä tässä sodassa vuoti. Hän oli enää vain pelkkä soturi, ja hänellä tuntui olevan kiire päästä taas näkemään verileikkiä. Niinpiankuin papin puhe oli loppunut ja sotilaat siihen vastanneet amen, huusi hän lujalla ja kovalla äänellä.
— Toverit! herra pastori puhui teille totta; jättäkäämme itsemme Herran huomaan ja tapelkaamme niin tuhannen vietävästi! Ensimäisen, joka ampuu ennenkuin saa panoksen tulpan ajaneeksi paavilaisen mahaan, sen minä tapan, jos vaan itse suoriudun hengissä leikistä.
— Herra kapteeni, kuiskasi Mergy hänelle aivan hiljaa, tuo oli toista puhetta kuin kaikki eiliset.
— Osaatteko latinaa? kysyi La Noue häneltä tuimalla äänellä.
— Osaan, herra kapteeni.