— Hyvä on, hän virkkoi kuivasti, mutta niiltä katolisilta aatelismiehiltä ei olekaan varastettu. Päättäkää nyt, hän lisäsi; ottakaa tuo eky tai ette saa mitään. Ja hän astui askeleen kuin ottaakseen sen taas takaisin.
Emäntä sieppasi sen silloin heti kouraansa.
— Ja nyt tuokaa hevoseni; ja heitä sinä pois paistinvartaasi ja tuo matkalaukkuni.
— Teidän hevosenneko, armollinen herra! sanoi yksi isäntä Eustachen palvelijoista irvistäen.
Surustaan huolimatta isäntä kohotti päätään ja hänen silmänsä kiiluivat hetkisen häijystä ilosta.
— Minä tuon sen itse teille, teidän armonne, minä tuon teille hyvän hevosenne. Ja hän läksi ulos, pitäen yhä lautasliinaa nenäänsä vasten. Mergy seurasi häntä.
Kuinka hän ällistyikään, kun hän sen kauniin raudikon asemasta, joka hänellä oli ollut, näki pienen, vanhan, kirjavan hevosen, joka — nähtävästikin kompastuessaan — oli saanut haavan polveensa, ja jota vielä rumensi leveä päässä oleva arpi! Hienon flanderinsamettisen satulansa sijasta hän näki raudoitetun nahkasatulan, sanalla sanoen sellaisen, jommoisia tavalliset sotamiehet käyttivät.
— Mitä tämä on olevinaan? Missä minun hevoseni on?
— Jos teidän korkea-arvoisuutenne suvaitsisi vaivautua sitä kysymään protestanttisilta saksalaisilta ratsumiehiltä, vastasi isäntä teeskennellyn nöyrästi; ne arvoisat muukalaiset veivät sen mukanansa; varmaankin he erehtyivät, kun elukat olivat niin yhdennäköiset.
— Kaunis hevonen, sanoi yksi kokeista; löisinpä vetoa siitä, ettei se ole yli kahdenkymmenen.