— Rouva de Turgis on kahdenkeskisen kohtauksen tarpeessa, hän sanoi katkerasti hymyillen.
Kreivitär ojensi kätensä kohti vesakkoa, josta päin torven ääni kuului, ja teki kreiville sormenpäillään hyvin merkitsevän liikkeen. Mutta Comminges ei näyttänyt olevan vieläkään halukas väistymään kilpailijansa tieltä.
— Teille näyttää pitävän puhua selvää kieltä. Jättäkää meidät, herra de Comminges, teidän läsnäolonne kiusaa minua. Ymmärrättekö nyt minua?
— Täydelleen rouva, hän vastasi raivoissaan. Ja hän lisäsi hiljemmin: Mutta mitä tähän sievään sydänkäpyseen tulee, niin … hän ei ole kauan teitä huvittamassa. Hyvästi, herra de Mergy, näkemiin! Hän lausui nämä viimeiset sanat erikoisen mahtipontisesti ja sitten hän, kannustaen kovasti hevostaan, kiiti pois täyttä laukkaa.
Kreivitär pysäytti hevosensa, joka tahtoi seurata toverinsa esimerkkiä, pakoitti sen kulkemaan käyden, ja ratsasti ensin äänetönnä, kohottaen silloin tällöin päätään ja katsoen Mergy'tä, kuin olisi hän aikonut tätä puhutella, ja sitten taas kääntäen silmänsä hänestä pois, häpeissään siitä, ettei hän keksinyt sopivaa lausetta päästäkseen asiaan käsiksi.
Mergy luuli olevansa pakoitettu alkamaan.
— Olen hyvin ylpeä, arvoisa rouva, siitä etuoikeudesta, jonka olette minulle suonut.
— Herra Bernard … osaatteko käyttää aseita?
— Kyllä, rouva, hän vastasi kummastuneena.
— Mutta minä tarkoitin, että osaatteko niitä käyttää hyvästi … oikein hyvästi.