Tuota kansanomaista tunteenpurkausta pilkaten, ylväästi päätänsä pudistaen ja ivallisesti hymyillen Pundarik nousi ja sinkosi kuuntelijoille kysymyksen: "Onko olemassa mitään sanoja korkeampaa?" Samassa sali jo jälleen hiljeni.
Sitten hän ihmeteltävää oppineisuutta osoittaen todisti, että alussa oli Sana ja että Sana oli Jumala. Hän keräsi valtavan määrän pyhien kirjojen lausumia ja rakensi Sanalle alttarin, jonka varassa se kohosi kaikkea muuta taivaassa ja maan päällä olevaa korkeammalle. Hän toisti kysymyksensä valtavin äänin: "Onko olemassa mitään sanoja korkeampaa?"
Hän silmäili ylpeästi ympärillensä. Kukaan ei uskaltanut ottaa vastaan hänen haastettansa, ja hän istuutui verkalleen, niinkuin jalopeura, joka on vast'ikään saanut uhristansa täyden aterian. Oppineet huusivat: Hyvä! Kuningas vaikeni ihmetellen, ja runoilija Shekhar tunsi itsensä ihan mitättömäksi tuon hämmästyttävän oppineisuuden rinnalla. Laulukilpailu oli siltä päivältä lopussa.
* * * * *
Seuraavana päivänä Shekhar aloitti laulunsa. Se oli niiltä ajoilta, jolloin lemmenhuilun sävelet ensimmäisen kerran saivat väräjöimään Vrindan metsän liikkumatonta ilmaa. Paimennaiset eivät tietäneet, kuka oli soittelija ja mistä soitanto kuului. Toisinaan se näytti tulevan suvituulen sydämestä ja toisinaan pilvenhaituvista, jotka väikkyivät kukkulan laella. Se toi kutsuvia viestejä auringonnousun maasta, ja sen huokauksessa asui päivänlaskun viimeinen haikeus. Tähdet tuntuivat olevan sävelaukkoina soittimessa, joka upotti sointuihinsa yön unelmat. Sävelet tuntuivat purkautuvan yht'äkkiä esiin kaikilta tahoilta, vainioilta ja lehdoista, varjoisilta kujilta ja yksinäisiltä poluilta, taivaan heleästä sinestä ja nurmen nuoresta vihreydestä. He eivät tietäneet sen tarkoitusta eivätkä löytäneet sanoja ilmaistakseen sydämensä kaipausta. Kyynelet täyttivät heidän silmänsä, ja heidän elämänsä näytti ikävöivän kuolemaa tuhoojaksensa.
Shekhar unohti kuulijansa, unohti voimain mittelyn vastustajansa kanssa. Hän seisoi siinä yksinään ajatustensa keskellä, jotka humisivat ja värisivät hänen ympärillänsä niinkuin lehdet suvituulessa, ja lauloi Huilulauluansa. Hänen mielessään oli näkynä kuva, joka oli saanut hahmonsa varjoleikistä, ja etäisten askeleiden aiheuttama hiljainen helinä.
Hän istuutui. Kuulijoita värisytti sanomattoman ilon alakuloinen tunto, rajaton ja epämääräinen, ja he unhottivat osoittaa hänelle suosiotansa. Tuon tunnon häivyttyä Pundarik astui valtaistuimen eteen ja haastoi kilpakumppaninsa määrittelemään, kuka tuo Rakastaja oli ja kuka oli Rakastettu. Hän silmäili pöyhkeästi ympärillensä, hymyili seuralaisilleen ja kysyi sitten uudelleen: "Kuka on Krishna, rakastaja, ja kuka on Radha, rakastettu?"
Sitten hän alkoi eritellä noiden nimien juuria — ja niiden merkitysten erilaisia selityksiä. Hän esitti erinomaisen taitavasti hämmästyneelle kuulijakunnalle kaikkien metafyysillisten koulukuntien teorioihin sisältyvät vaikeudet. Hän erotti jokaisen noihin nimiin sisältyvän kirjaimen naapureistansa ja ahdisti niitä sitten vääjäämättömällä logiikallansa, kunnes ne merkityksettöminä putosivat maan tomuun. Sitten hän ne jälleen nosti ja sommitteli niistä uuden merkityksen, jota ovelinkaan sanansaivartelija ei ollut milloinkaan ennen keksinyt.
Oppineet olivat haltioissaan. He osoittivat äänekkäästi suosiotansa, ja yleisö noudatti heidän esimerkkiänsä erehtyen uskomaan, että olivat sinä päivänä nähneet ihmeellisen älyn repivän hajalle viimeisenkin totuutta salaavan verhon kappaleen. Hänen suunnattoman taidonnäytteensä suoritus hurmasi heidät siinä määrin, että he unohtivat itseltänsä kysyä, oliko sen takana mitään totuutta.
Kuninkaan mieli oli täynnä ihmettelyä. Koko ilmakehä oli nyt puhdas musiikin haaveista, ja ympäröivä maailma näytti ihan toisenlaiselta kuin ennen: nuoren raikkaan nurmen sijalla oli vankka valtatie, murskatulla kivellä tasoitettu ja lujitettu.