Shekhar, kuninkaan hovirunoilija, ei tietänyt, kuinka uskaltaisi käydä runolliseen taisteluun. Yöllä hän ei päässyt uneen. Pimeässä ahdisteli hänen mielikuvitustansa kuuluisan Pundarikin valtava hahmo, hänen käyrämiekkaa muistuttava nenänsä ja korskasti kallistettu päänsä.
Shekhar astui seuraavana aamuna areenalle vapisevin sydämin.
Istuinpaikat olivat yltympäri täynnä kuulijoita ja katselijoita.
Runoilija tervehti kilpakumppaniansa hymyillen ja kumartaen. Pundarik vastasi tervehdykseen hieman päätänsä nyökäyttämällä ja kääntyi merkitsevästi hymyillen silmäilemään ihastelevien seuralaistensa joukkoa.
Shekhar loi silmäyksen kohti korkeata peitettyä parveketta ja tervehti mielessään sydämensä valtiatarta lausuen itsekseen: "Jos minä suoriudun voittajana tämän päivän taistelusta, niin sinun voitollinen nimesi on tuleva koroitetuksi kunniaan ja kirkkauteen."
Torvi soi. Väkijoukko nousi seisaalleen ja huusi voittoa kuninkaalle. Avaraan valkoiseen viittaan puettu kuningas saapui saliin hitain askelin, kuin syksyn vyöryvä pilvi, ja istuutui valtaistuimellensa.
Pundarik nousi, ja laaja sali hiljeni. Pää kohotettuna ja rinta korkeana hän alkoi ukkosäänin lausua kuningas Narajanin ylistystä. Hänen sanansa murtuivat salin seiniin kuin meren valtavat mainingit ja tuntuivat tärisyttävän kuuntelevien kylkiluita. Kun hän siinä taidokkaasti luetteli Narajanin nimen eri merkityksiä ja kutoi jokaisen nimeen kuuluvan kirjaimen säkeittensä verkkoon kaikenlaisia yhdistelmiä käytellen, niin hänen hämmästyneet kuulijansa tuskin kykenivät hengittelemään.
Vielä muutamia minuutteja senjälkeen, kun hän jo oli istuutunut, hänen äänensä kaiku värisi kuninkaan linnan lukemattomissa pylväissä ja tuhansissa sanattomissa sydämissä. Oppineet professorit, joita oli saapunut kaukaisista maista, kohottivat oikeata kättänsä ja huusivat: Hyvä!
Kuningas loi silmäyksen Shekharin kasvoihin, ja Shekhar puolestaan kohotti hetkiseksi kärsivän katseensa valtiaaseensa ja nousi sitten niinkuin haavoittunut hirvi ajajien lähetessä. Hänen kasvonsa olivat kalpeat, hänen ujoutensa melkein naisellinen; hänen hento, nuorekas vartalonsa näytti olevan valmis helisemään soittimena vähimmästäkin kosketuksesta, niinkuin kiinteästi viritetty vina.
Hänen päänsä oli painuksissa, hänen äänensä kaikui heikkona, kun hän aloitti. Muutamat ensimmäiset säkeet olivat tuskin kuuluvat. Sitten hän hitaasti kohotti päätänsä, ja hänen kirkas, pehmeä äänensä nousi kohti taivasta niinkuin värähtelevä tulenliekki. Hän aloitti esittämällä muinaisten aikojen hämäriin häipyvää kuninkaallisen suvun historiaa ja kuvaili sitä aina nykyisiin aikoihin asti kertoen sen lakkaamattomasta urhoollisuudesta ja verrattomasta ylevämielisyydestä. Hän kiinnitti katseensa kuninkaan kasvoihin, ja kuningassukuun kohdistuva kansan syvä ja ilmilausumaton rakkaus kohosi kuin suitsutuksena hänen laulussaan kietoen valtaistuinta joka puolelta. Ennen istuutumistansa hän lausui viimeisiksi sanoikseen: "Valtiaani, toiset voinevat leikkiä paremmin sanoilla, mutta kukaan ei rakasta sinua hartaammin kuin minä."
Kuulijoiden silmät olivat kyynelten vallassa, ja kiviseinissä kaikuivat voitonhuudot.