Runoilijan laulamissa kevätlauluissa kevätkukkasten kiehkuraa lakkaamatta ylistettiin. Kuningas vilkutti ja hymyili sen kuullessaan, ja runoilija hymyili puolestaan hänkin.
Kuningas saattoi häneltä tiedustella: "Onko mehiläisen tehtävänä ainoastaan kevään kartanolla hyriseminen?"
Runoilija vastasi: "Ei, sen pitää lisäksi imeä hunajaa kevätkukkasten kiehkurasta."
Silloin kaikui nauru kuninkaan salissa. Ja kerrottiinpa, että prinsessa Adzhitakin nauroi nähdessään neitonsa omaksuvan runoilijan hänelle antaman nimen, ja Mandzhari oli sydämestään iloinen.
Niin tosi ja väärä maailmassa toisiinsa sekaantuvat — ja siihen, mitä
Jumala luo, ihminen lisää omat koristeensa.
Vain se oli puhdasta totta, mitä runoilija lauloi. Aiheena oli Krishna, rakastava jumala, ja Radha, rakastettu, Ikuinen Mies ja Ikuinen Nainen, suru, joka juontuu aikojen alusta, ja ilo, jolla ei ole loppua. Näiden laulujen totuuden todisti sisimmässä sydämessään jokainen, kerjäläisestä kuninkaaseen asti. Runoilijan laulut elivät kaikkien huulilla. Kuun vähänkin kimmeltäessä ja suvituulen vienoimminkin hengittäessä hänen laulunsa helkkyivät ilmoille ikkunoista ja pihamailta, purjevenheistä ja maantien puitten varjosta, lukemattomien äänien kantamina.
Niin päivät kuluivat onnellisesti. Runoilija lausuili, kuningas kuunteli, muut kuulijat osoittivat suosiotansa, Mandzhari kulki yhä edelleenkin runoilijan asunnon ohi virralle mennessään — parvekkeen verhon takaa väikkyi näkyviin varjo, ja kaukaa kuului pienten kultaisten kellosten helinä.
Juuri niihin aikoihin lähti kotoansa etelästä valloitusretkellensä eräs runoilija. Hän saapui kuningas Narajanin luo Amarapurin kuningaskuntaan. Hän seisoi valtaistuimen edessä ja lausui säkeitä kuninkaan ylistykseksi. Hän oli matkallansa haastanut kilpasille kaikki hovirunoilijat, ja hänen voittokulkunsa oli ollut keskeytymätön.
Kuningas otti hänet vastaan kunnioittavasti ja virkkoi: "Runoilija, minä lausun sinut tervetulleeksi."
Pundarik, runoilija, vastasi ylpeästi: "Valtias, minä vaadin sotaa."