Minä sain ukolta kuulla seuraavaa. Tässä palatsissa oli aikoinaan raivonnut lukemattomia tyydyttämättömiä intohimoja ja hurjien nautintojen synkeitä lieskoja, ja kaikkien sydämentuskien ja tuhottujen toiveiden kirous oli tehnyt kaikki rakennuksen paadet niin janoisiksi ja ahnaiksi, että ne nälkiintyneen hirviön tavoin yrittivät ahmaista jokaisen elävän ihmisen, joka sattumalta niitä lähestyi. Yksikään niistä, jotka olivat viettäneet siellä kolme yötä perätysten, ei voinut pelastua tuosta julmasta kidasta, lukuunottamatta Meher Alia, joka oli välttänyt tuhon, mutta menettänyt järkensä.
Minä kysyin: "Eikö minulla ole mitään pelastumisen mahdollisuutta?" Vanhus vastasi: "On yksi ainoa keino, mutta se on erittäin vaikea. Minä ilmoitan sen teille, mutta sitä ennen teidän tulee kuulla tarina eräästä persialaistytöstä, joka aikoinansa eli tuossa nautinnon kartanossa. Eriskummaisempaa ja sydäntäsärkevämpää murhenäytelmää ei ole tämän maan päällä milloinkaan nähty." —
Samassa kantajat ilmoittivat junan saapuvan. Niin pian? Me kokosimme kiireesti tavaramme junan tullessa asemalle. Eräs englantilainen herrasmies, joka nähtävästi oli vast'ikään herännyt unestansa, katseli ensimmäisen luokan vaunun ikkunasta yrittäen saada selkoa aseman nimestä. Matkakumppanimme havaittuansa hän huudahti: "Hei!" ja kutsui hänet omaan osastoonsa. Me, joka matkustimme toisessa luokassa, emme saaneet tilaisuutta ottaa selkoa siitä, kuka mies oli, enempää kuin siitäkään, miten hänen tarinansa päättyi.
Minä sanoin: "Mies nähtävästi piti meitä houkkioina ja petteli meitä piloillaan. Tarina on pelkkää keksintöä alusta loppuun asti." Seuraava kiista johti elinkautiseen välienrikkoutumiseen minun ja teosofisen sukulaiseni kesken.
VOITTO
Hän oli prinsessa Adzhita. Ja kuningas Narajanin hovirunoilija ei ollut milloinkaan häntä nähnyt. Lausuessaan kuninkaalle uutta runoelmaansa hän aina koroitti ääntänsä senverran, että se kuului salia kiertävillä peitetyillä parvekkeilla olevien näkymättömien kuulijoiden korvaan. Hän lähetti laulunsa kohti sitä saavuttamattomissa olevaa tähtien maailmaa, missä se kiertotähti, joka vallitsi hänen kohtaloitansa, loisti tuntemattomana ja katsetta piillen.
Jokin varjo saattoi häämöttää hänen silmiinsä verhon takaa. Hänen korviinsa saattoi kantautua kaukaa jokin hiljainen helinä, joka sai hänet uneksimaan nilkoista ja niiden joka askelella laulavista pienistä kultaisista kellosista. Ah, ne sirot rusojalat koskettelivat maan tomua niinkuin Jumalan armo langennutta! Runoilija oli ne nostanut alttarille, sydämeensä, missä hänen syntyvä laulunsa noudatteli noiden kultaisten tiukujen säveliä. Hän tiesi aina varsin varmasti, kenen varjo verhon takaa häämötti ja kenen nilkkatiukujen helinä sekaantui hänen sydämensä tykytykseen.
Mandzhari, prinsessan kamarineito, kulki virralle mennessään runoilijan asunnon ohi ja muisti joka päivä salavihkaa vaihtaa muutamia sanoja hänen kanssaan. Havaitessaan tien autioksi ja maan hämäriin verhoutuneeksi hän astui rohkeasti runoilijan huoneeseen ja istui hänen mattonsa kulmalla. Harson väri ja hiuksiin pistetty kukka osoittivat hänen pukeutuneen hieman tavallista huolellisemmin.
Ihmiset hymyilivät ja kuiskailivat, ja heitä ei sopinutkaan siitä moittia. Runoilija Shekhar näet ei milloinkaan huolinut salata sitä tosiasiaa, että nämä kohtaukset olivat hänelle ilmeiseksi iloksi.
Tytön nimi merkitsi kukkaskiehkuraa. Tavalliselle kuolevaiselle se epäilemättä oli riittävän suloinen. Mutta Shekhar lisäsi nimeä omalla tavallansa: hän nimitti neitoa Kevätkukkasten kiehkuraksi. Ja tavalliset kuolevaiset ne pudistelivat päätänsä ja sanoivat: Jopa nyt jotakin!