Illan lähetessä minä kävin hajamieliseksi; tuntui siltä, kuin olisi ollut lähdettävä johonkin kohtaukseen, ja puuvillalaskujen tarkasteleminen näytti kerrassaan joutavalta; eipä tuntunut itse nizaminkaan kuninkaallinen arvo minkäänveroiselta. Kaikki se, mikä kuului nykyisyyteen, mikä liikkui ja toimi ja teki työtä elääksensä, näytti merkityksettömältä, tarkoituksettomalta ja halveksittavalta. Minä heitin pois kynäni, suljin pääkirjani, astuin ajoneuvoihini ja lähdin matkaan. Minä huomasin niiden pysähtyvän itsestään marmoripalatsin portille hämärähetken tullen. Nopein askelin minä nousin portaita ja astuin sisään.
Siellä vallitsi painostava hiljaisuus. Pimeät huoneet silmäilivät minua synkästi, ikäänkuin olisin niitä loukannut. Sydämeni oli täynnä syvää katumusta, mutta ei ollut ketään, jolle olisin voinut sen ilmaista tai jolta olisin voinut pyytää anteeksi. Minä astelin pimeissä huoneissa hajamielisenä. Toivoilin itselleni kitaraa, jonka säestämänä olisin voinut laulaa tuntemattomalle: "Oi tuli polttava, se perhos-rukka, joka turhaan yritti paeta luotasi, on palannut! Suo sille anteeksi vain tämä kerta, polta sen siivet ja tuhoa se liekkiisi!"
Yht'äkkiä putosi otsalleni kaksi kyynelkarpaloa. Avalli-vuorten huippu oli sinä päivänä synkkäin pilvijoukkojen peitossa. Kolkot metsät ja Sustan sameat vedet odottelivat kamalassa jännityksessä ja onnettomuuttaennustavan rauhallisina. Äkkiä värjyi maa, värjyi vesi ja taivaskin, ja raju myrskytuuli syöksyi ulvahdellen halki kaukaisten tiettömien salojen näyttäen salamoivia hampaitansa niinkuin raivoava mielipuoli, joka on murtanut kahleensa. Palatsin autiot salit paukuttivat oviansa ja ähkyivät katkerassa tuskassaan.
Palvelijat olivat kaikki toimistorakennuksessa, joten ei ollut ketään sytyttämään lamppuja. Yö oli pilvinen ja vailla kuutamoa. Huoneen pimeässä minä selvästi tunsin, että matolla vuoteen edessä makasi nainen, kasvot vasten permantoa, epätoivoisena repien pitkiä valtoimia hiuksiansa. Hänen kauniista otsastansa tihkui veri, ja hän milloin nauroi karua, soinnutonta, ilotonta nauruansa, milloin puhkesi kiihkeään, kouristuksentapaiseen nyyhkytykseen, milloin taas repi vaatteitansa ja takoi paljasta rintaansa tuulen ulvoessa avoimesta ikkunasta ja virtoinaan valuvan sateen kastellessa hänet läpimäräksi.
Myrsky ja kiihkeät valitukset jatkuivat taukoamatta koko yön. Minä astelin pimeässä huoneesta toiseen hyödyttömän murheen vallassa. Ketäpä voinkaan lohduttaa, kun ei ketään ollut? Kenen olikaan tuo ankara tuska? Mistä johtuikaan tuo lohtua-saamaton suru?
Mielipuoli huuteli yhä: "Takaisin! Takaisin!! Kaikki on valhetta!
Kaikki on valhetta!!"
Minä havaitsin päivän koittaneen ja näin Meher Alin kiertävän palatsia tämän kamalan sään vallitessa huutaen tavanomaista huutoansa. Äkkiä johtui mieleeni, että hänkin kenties oli kerran elänyt tässä talossa ja että hän, vaikka olikin menettänyt järkensä, palasi sinne joka päivä ja kiersi kiertämistään marmorisen demonin kaameata tenhoa totellen.
Myrskystä ja sateesta huolimatta minä juoksin hänen luoksensa ja kysyin: "Hei, kuulehan, Meher Ali, mikä on valhetta?"
Mies ei vastannut mitään, sysäsihän minut vain syrjään ja kiersi jälleen kiertämistään mielettömästi huutaen, niinkuin lintu liipoittelee lumottuna käärmeen kidan yläpuolella, ja yritti samalla epätoivoisesti itseänsä varoittaa toistamalla yhä: "Takaisin! Takaisin!! Kaikki on valhetta! Kaikki on valhetta!!"
Minä juoksin kuin mielipuoli rankkasateessa toimistooni ja huudahdin
Kerim Khanille: "Sano minulle, mitä tämä kaikki merkitsee!"