Minä en kykene kuvailemaan niitä ihmeellisiä tapahtumia, joita sattui yön pimetessä. Minusta tuntui siltä, kuin olisi keväisen ahavan puuska saanut tämän avaran rakennuksen merkillisissä suojissa kiiriskelemään katkelmia jostakin kauniista tarinasta, jota voin vähän matkaa seurata, mutta jonka päättymisestä minulla ei ollut tietoa. Siitä huolimatta minä harhailin suojasta toiseen koko pitkän yön yrittäen saada siitä lisää selkoa.
Näiden unenkatkelmien pyörteessä, hennan tuoksuessa ja kitaran soidessa, suihkulähteiden vihmoessa huoneeseen viileyttä, minä näin vilahdukselta, ikäänkuin salaman valossa, kauniin neidon. Hänellä oli yllään avarat safraninkeltaiset paidzhama-housut, hänen rusottavissa hennoissa jaloissaan oli kullankirjaillut kärkiniekat kengät, ihomyötäiset liivit olivat nekin kultakoristeiset, ja punaisesta päähineestä putosi kultainen reunaröyhelö hänen lumivalkoiselle otsalleen ja poskilleen.
Hän oli saanut minut mielettömäksi. Yrittäessäni häntä saavuttaa minä kuljin huoneesta huoneeseen, käytävästä toiseen unien salatun ja loihtuisan maailman eksyttävässä labyrintissa.
Toisinaan iltasella, kun huolellisesti varustauduin kuninkaiden sukua olevaksi ruhtinaaksi istuen ison kuvastimen edessä, jonka kummallakin puolella paloi kynttilä, minä havaitsin äkkiä persialaisen kaunottaren kuvan oman kuvani vieressä. Hän käänsi nopeasti päätänsä, suurissa tummissa silmissä välkähti kiivaan intohimon ja tuskan ilme, suloiset punaiset huulet olivat puhumaan avautumassa, hänen sorea ja solakka vartensa, nuoruuden kruunaama kuin kukkaansa puhjennut köynnöskasvi, suoristui äkkiä hänen viehättävästi huojahdellen astellessaan, tuska ja kiivas kaipaus ja hurmio leimahtivat häikäisevinä ilmi, hymy väikähti, hipaisi katse ja hohtelivat jalokivet ja silkki — ja hän häipyi pois. Äkillinen tuulenpuuska, kukkuloiden ja metsien kaikkien tuoksujen kyllästämä, puhalsi lamppuni sammuksiin; minä riisuin vaatteet yltäni ja heittäydyin vuoteeseeni, silmät suljettuina ja ruumiini riemua väristen, ja ympärilläni leijuvassa ilmanhengessä, metsiltä ja kukkuloilta kantautuvissa tuoksuissa, väikkyi hiljaisen tummuuden halki luokseni moni hyväily, moni suutelo ja moni hellä käden kosketus, hiljainen kuiske kohtasi korvaani ja suloinen henkäys tuntui otsallani, ja toisinaan leyhyi poskillani leppoisa hieno liina. Sitten kiersi salaperäinen käärme minut hitaasti pyörryttäviin kiemuroihinsa, ja minä vaivuin syvin huokauksin tajuttomuuteen ja vihdoin syvään uneen.
Eräänä iltana minä päätin lähteä ratsastamaan; en tiedä kuka minua rukoili jäämään, mutta sinä päivänä minä en halunnut kuunnella mitään pyyntöjä. Englantilaiskuosinen hattuni ja nuttuni riippuivat naulakossa, ja minä olin parhaillaan niihin tarttumassa, kun äkillinen pyörretuuli, joka toi mukanansa Sustan hiekkaa ja Avalli-kukkuloiden lakastuneita lehtiä, tempasi ne karkeloonsa. Samalla helähti hilpeä nauru, joka yhä äänekkäämmäksi käyden kosketti iloisuuden kaikkia kieliä, kunnes häipyi auringonlaskun maille.
Minä en voinut lähteä ratsastamaan, ja seuraavana päivänä minä ikiajoiksi luovuin hupsusta englantilaisesta hatustani ja nutustani.
Seuraavan yön hiljaisuudessa minä jälleen kuulin tukahdutettua, sydäntäsärkevää nyyhkytystä — ikäänkuin olisi vuoteeni alta, jättiläissuuren palatsin kiviperustuksista, pimeän, kostean haudan syvyydestä surkeasti huutanut jokin ääni minua rukoillen: "Oi pelasta minut! Murra nuo ankaran harhaluulon, kalmankaltaisen horroksen ja hedelmättömien unennäköjen ovet, nosta minut luoksesi satulaan, paina minut sydäntäsi vasten, ratsasta yli kukkuloiden, metsien halki ja virtojen poikki ja vie minut yläpuolellani olevien aurinkoisten huoneittesi lämpöön ja loistoon!"
Kuka minä olen? Ah, kuinka voisinkaan sinut pelastaa? Mikä hukkuva kaunotar, mikä lihaksitullut intohimo minun onkaan vedettävä rannalle tästä unien hurjasta pyörteestä? Sinä ihana taivahinen ilmestys! Missä oletkaan kukoistanut ja milloin? Minkä viileän lähteen partaalla, minkä taatelilehdon varjossa sinä oletkaan syntynyt — tai kenen kodittomana erämaassa vaeltavan helmaan? Mikä beduiini sieppasikaan sinut äitisi käsivarsilta, avautuvan kukan villistä köynnöksestä, nosti sinut salamana kiitävän ratsunsa selkään, kiiti yli polttavan hietikon ja vei sinut orjamarkkinoille — mihin kuninkaankaupunkiin? Ja mikä padishaahin palvelija, joka siellä näki häveliäänä kukoistavan nuoruutesi ihanuuden, maksoikaan sinut kullalla, nosti sinut kultaisiin kantotuoleihin ja tarjosi sinut lahjana herransa seraljiin? Ja millainen onkaan sen paikan historia? Sareng-viulu siellä visersi, nilkkahelyt helisivät, välkähtivät toisinaan tikarit ja hehkui Shiraz-viinin myrkky, ja leimahtava katse oli kuin lävistävä miekka! Mikä suunnaton suuruus, mikä sanomaton orjuus! Orjatytöt oikealla ja vasemmalla puolellasi häilyttivät tshamar-viuhkaa timanttien välkehtiessä heidän rannerenkaissansa, padishaahi, kuningasten kuningas, painui polvilleen sinun, jalokivillä koristettujen lumivalkoisten jalkojesi eteen, ja ulkopuolella seisoi kauhea abessinialainen eunukki, kuoleman sanansaattajan kaltaisena, mutta vaatetettuna kuin enkeli, paljastettu miekka kädessään. Kun sinut, erämaan kukkasen, sitten oli nielaissut suuruuden veripunainen, häikäisevä meri, kateuden ja mustasukkaisuuden vaahtopäät ja vehkeilyjen kalliot ja salakarit, mille julman kuoleman rannikolle sinä jouduitkaan heitetyksi tai mihin toiseen vielä loistavampaan ja vielä julmempaan maahan?
Samassa kuului hupsu Meher Ali huutavan: "Takaisin! Takaisin! Kaikki on valhetta! Kaikki on valhetta!" Minä avasin silmäni ja huomasin, että oli jo valoisa. Palvelijani tuli tuoden minulle kirjeitä, ja keittäjä odotti kunnioittavasti tervehtien minun käskyjäni.
Minä sanoin: "En voi jäädä tänne kauemmaksi." Vielä samana päivänä minä kokosin tavarani ja siirryin toimistorakennukseeni. Vanha Kerim Khan hieman hymyili minut nähdessään. Se ärsytti minua, mutta minä en virkkanut mitään, kävinhän vain käsiksi töihini.